torstai 11. toukokuuta 2017

Kodin kuvalehti, Minun tarinani



Nyt se on sitten julkaistu. Siinä käsitellään lapsettomuutta ja sitä miten voi elää ihan hyvää elämää vaikka niitä lapsia ei saanutkaan.

Kuinka me sitten päädyttiin tälläiseen juttuun? Se sai alkunsa oikeastaan pari vuotta sitten kun laitoin lehteen palautetta siitä miten yksipuolisesti ne käsittelee lapsettomuutta. Aina lapsi kuitenkin tulee. Välillä viimeisestä hoidosta tärppää vaikka on jo luovutettu, tai tulee adoptio- tai sijoituslapsia.
Olisin itse toivonut sitä näkökulmaa että elämää voi jatkaa ilman lapsia ja se elämä voi olla ihan hyvää ja täyttä elämää.

Toimittaja vastasi että he tiedostavat ongelman mutta niihin on niin vaikeaa saada haastateltavia. Ihmiset haluavat kertoa onnellisista lopuista. Sanoin Mikalle, että mitä mieltä se on että voinko tarjota meitä sellaiseen juttuun. Se sanoi että mikäs siinä.
Pari vuotta meni ja olin varma ettei juttua tehdä enää, mutta maaliskuussa toimittaja sitten tuli tänne ja suoritti hyvin perusteellisen ja syvällisen haastattelun. Kevyt lähes 4h syvähaastattelu missä tosissaan piti muistella menneitä ja palata aikaan jota ei edes kauheasti olisi huvittanut muistella.

Stressasin haastattelua aika paljon. Mitä jos en osaa antaa realistista kuvaa, jos joko suurentelen kärsimyksiä tai sitten puhun vaikeista ajoista liian kevyesti. Mitä entinen mieheni ajattelee jos lukee jutun, lähinnä ehkä itseään koskevan kohdan? Onneksi myös toimittaja oli samoilla linjoilla, tässä vaiheessa ei enää etsitä syyllisiä vaan keskitytään mieluiten siihen mitä nyt on ja "miten siihen on päädytty".

Mietin paljon asioita sekä ennen että jälkeen haastattelun. Onko rohkeaa kertoa mitä on kokenut, onko se tyhmää, onko se tarpeellista itselle tai luuleeko joku että haluan lehtijuttuun saadakseni huomiota, kuvan lehteen ja sen että joku kommentoi asiaa. Päädyin kuitenkin siihen, että koska jonkun se on tehtävä niin miksen se sitten voisi olla minä.

Toisaalta koin että pitkästä aikaa oli hyvä palata aiheeseen, myös Mikan kanssa ollaan puhuttu lapsista ja meidän elämästä melko paljon juuri tämän jutun myötä. Se ei koskaan mene hukkaan.

Että ei muuta kuin lehteä käteen ja lukemaan. Varmaan suurimmaksi osaksi olen aiheesta täällä kirjoittanut, mutta onhan tollanen oikean toimittajan tekemä juttu ihan eri asia. Ja olen aika ylpeä että jutussa on muutama mun aikaisemmin kirjoittama lause suoraan.  Tarkkaan oli toimittaja lukenut linkit jotka hänelle lähetin.

Mutta voi että mua ärsyttää että kuvassa näyttää että mulla on tosi likaiset hiukset! Sen kerran kun sua tullaan kuvaamaan niin onko pakko pitää koko päivän pipoa päässä!

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Mitä pihan pitää olla?



Mun tuli jotenkin surullinen olo kun facessa jossain puutarharyhmässä yksi kyseli epätoivoisesti ohjeita pihan laittoon ja moni kommentoi miten pihan hoito on ylipäänsä suuri rasitus.

Ajattelisi että puutarharyhmissä olisi ihmisiä jotka nauttivat pihan kuopsuttamisesta, nauttivat kättensä jäljestä ja rakastavat maakosketusta käsissään mutta ei se vissiin olekkaan niin.

Joku on saanut meidät luulemaan että vain viivottimella piirretty on kaunista ja tavoiteltavaa. Pihanlaitto pitää maksaa omaisuuden ja se on niin vaikeaa ettei sitä oikein kukaan edes voi oppia. Kaiken pitää enemmän näyttää hyvältä kuin tuntua sydämessä hyvältä.

Kävin tänään pihassa missä kaikki oli toisin. Synergistic farm. Itse tehty elämä. Jotain ihan huikeaa, jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt paitsi ehkä kuvista. Omavaraisuutta mitä ei voi kuin ihailla. Toivottavasti saan tehdä tästä joskus kunnon postauksen kuvineen.

Miksei oma piha voi olla juuri itselle tehty ja itselle sopiva?! Hiiteen kaikki oppikirjat, myyntikatalogit, kaikki mikä velvoittaa ostoksille paksun lompakon kanssa.

Jos haluaa puoli-luonnontilaisen pihan niin älkööt herttinen aika alkako pykäämään kalliita laatoituksia joilla ei saa pihasta muuta kuin harvinaisen persoonattoman. Kaikki kunnia kivitöille niin nykyisissä katu-uskottavisssa pihoissa niillä on ihan liian suuri merkitys.

Jos ei itse osaa pihaa suunnitella eikä tiedä mitä haluaa niin ei se väärin ole ottaa joku suunnittelemaan pihaa. Ja vaikka joku rakentamaan se alkuun. Työtä Suomeen, puutarha-ala kukoistukseen! Mutta se ei ole ainoa tapa.

Minun unelmapihassani on isot alueet hyötykasveille. Pääosa pihan kasveista on sellaisia että niitä voi jotenkin hyödyntää. Paljon mesikasveja, paljon tuoksuvia kasveja. Paljon kukkia joita on ihanaa valokuvata. Paljon kaikkea, mutta hyvin vähän mitään pakollista tai sellaista mistä pitää nyyhkien kirjoittaa.

Pihasta saa nauttia vaikka se ei kelpaisi kuuna päivänä puutarhalehtiin eikä siitä tulisi kukaan kateelliseksi. Kun siitä itse nauttii niin että sydämestä kipristää niin silloin se on hyvä.

Sen voi tehdä pikkuhiljaa, tai vaan katsoa mihin suuntaan piha itse tekee itsensä. Ruohonleikkurilla vaan ajaa kulkureitit ja antaa muun kasvaa vapaasti. Luontohan on kaunein puutarha.

Voi että mökillä nautin kun keräsin puunlehtiä ojanpientareelta jotka joku oli sinne suurella vaivalla haravoinut. Vedin keskelle pihaa takaisin. Vein madoille ruokaa. Tervetuloa madot, pöytä on katettu! Sammakot kurnuttivat ojassa. Katselin niiden touhuja pitkään.

Ostin rautakangen, sitä tarvitaan että saa kiviä siirtymään. Revin rajalle levinnyttä virpiangervoa niin kauan että ranne tuli kipeäksi. Nokkosia on noussut, samoin poimulehteä. Mietin etten hävitäkkään kaikkea vuorenkilpeä, siitä voi tehdä teetä. Mietin, suunnittelin, pähkäilin.
Haaveilin pellon ostamisesta, lähes 3 hehtaaria lisää temmellyskenttää. Ai että, sinne saisi omenapuita, tyrnejä, marjapensaita, maa-artisokkaa ja ison kasvimaan.

Kotona tutkin onko valkomaksaruohot nousseet, harmittelin että mustaherukasta meinaa lehdet aueta ja samaan aikaan sataa lunta. Tuleeko katovuosi tänävuonna?
Pitäisi tai oikeastaan saisi tehdä taivukkaita herukoista ja marjasinikuusamista. Nämä pihat ei ansaitse mitään mitaleita, mutta ne ovat ihania koska ne ovat. Ja siellä saa olla juuri niin oma itsensä kuin vain ikinä haluaa.


Yksi toive mulla olisi. Kevät tuu jo pliis!

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Lunta tupaan




 Aloitetaan nyt sitten tästä ilmasta. Onhan tämä nyt aivan käsittämätöntä kun lunta on niin että töissä traktorit lähtivät auraamaan.
Olen ollut aivan masentunut ylipäänsä siitä että tuntuu ettei kevät tule koskaan mutta kun tulin töistä kotiin niin kurjuus sai jotenkin multihuipentuman kun pihassa oli niin paljon lunta että hyvä kun auto jaksoi vetää lumessa ja pohja raapi sohjoa. Lopulta nauroin autossa ettei tämä kertakaikkiaan voi olla edes totta!

Oli se silti.

Lenkillä Vilma oli aivan onnessaan lumesta, se kiihdytteli edestakaisin ja tavallaan onhan lähes polveen asti olevassa hangessa metsätiellä rämpiessä se kuntoilukävelyn mahdollisuus aivan erilainen kuin lenkkareilla pyörätiellä. Pian se on kuulkaas ohi, mahdollisesti jo huomenna. Huomaatte vamaan toiveajattelun.

Pitää olla aika sissi joka vappuna levittää viltin maahan ja skoolaa kevyesti kevättä.
Me sovittiin Siskon kanssa että meidän vappu piknik on mökin keittiön lattialla. Kaikki kliseiset vappuruuat, viltit, herkut ja kuplivat mutta ilman paleltumia ja pullonavaajan hukkumista hankeen. Vaikka olis miten seikkailunhaluinen niin jotain mukavuuksia kannattaa traditioihin silti lisätä.

En jaksa edes kirjoitella mitään tekopirteää tyyliin "kyllä se kevät sieltä tulee". No niin tulee, mutta saako nyt kerrankin kieriä tuhkassa, rypeä itsesäälissä, ahdistuksessa ja surkutella kauheaa kohtaloaan ihan rauhassa?!

Kyllä mua kuulkaas pikkusen pistää ärsyttämään kun olen töissä viikkotolkulla kasvihuoneessa hoivannut hienoja tulppaaniruukkuja ja kun ne saatiin toissapäivänä paikoilleen ulos alkoi sataa puolen tunnin sisällä rakeita taivaan täydeltä ja se oli sitten siinä. (Ne aikaisemmin laitetut hyasintit olivat toki paleltuneet kun oli yli kymmenen astetta pakkasta...)

Eilen innokkaasti laitoin ulos orvokkeja, isoja ja pieniä narsisseja ja muita kevätkukkia ja ajattelin kuinka ihmiset vapun aikana kiertelee Jokilaaksossa ihastelemassa niitä ja kevättä ja nyt ne sitten on siellä lumisohjon seassa. Jos ne joskus lumesta paljastuu ne saa varmaan kaikki kipata kompostiin suoraan. Kasvien kanssa tehtävä työ on ah niin palkitsevaa ja mieltä kohottavaa tälläisenä keväänä.

Taidan mennä tekemään lumiukon, lumienkelin ja heittelemään lumipalloja. Materiaalia ainakin on.





sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Irjasta tuli vanha


 
Irja, tuo "viimeinen niistä vanhoista". Oma pieni miniätyyri-whippet, sydänkäpynen ja maailman kiltein pikkukoira. Paitsi silloin kun on tuhma. Äärimmäisen vaatimaton ja välillä jopa huomaamaton ellei sitten huuda ja tirskuta kuin vajaaälyinen ja ääninen papukaija. Siitä sen hassu ja epäjohdonmukainen lempinimi Tirsku/Tiksu/Pikku-Tiksu on peräisin.

Irja lähti eilen lenkillä rusakon perään, ei siinä mitään, paikka oli turvallinen ja se tuli takaisin muutamassa minuutissa (Vilmalla kesti vähän kauemman...).

Illalla en edes tajunnut että se vinkui siksi että se oli kipeä. Annoin sille vaan lisää ruokaa, se on yleensä se mistä se mainitsee jos ei mielestään ole saanut tarpeeksi ruokaa. Kun se vaan vinkui ja ääni kuulostikin siltä että nyt ei enää ole kyse mistään hiukopalojen vähyydestä niin tajusin antaa sille puolikkaan kipulääkkeen. Sitten se rauhottui.

Näin toimin Ronjankin kanssa kun se alkoi vanheta eikä enää kroppa pysynyt mukana siinä missä pää vielä juoksi välillä kovaakin.

Irja täyttää kuun lopussa 12v. Ei se mikään nuori enää ole, eikä mummojen tarvisi säntäillä kuin parivuotiaat villivarsat. Mutta nyt taas on tuli todelliseksi se, että Irja ihan oikeasti alkaa olla jo vanha koira. Se on ollut mun silmissä vanha jo 7v. lähtien, silloin Ronja ja Ynne alkoivat vanheta ja jotenkin Irja meni samaan kastiin, vanhaksi koiraksi. Mutta nyt se alkaa vanheta ihan oikeasti!

Ronjan ja Ynnen kohdalla 12v. oli sellainen rajapyykki että sen jälkeen ne alkoivat todenteolla vanheta, Ronja varsinkin oli siihen saakka melko hyväkuntoinen ikäisekseen.

Taas mä kirjoitan saman asian, mutta olen menettänyt lyhyen ajan sisällä monta koiraa enkä edes halua ajatella elämää ilman Irjaa. Se vaan on väistämättä edessä jossain vaiheessa.

Irja kulta, lupaathan äidille että meillä on vielä paljon yhteistä aikaa jäljellä eikä vielä pitkään aikaa tarvitse jättää jäähyväisiä. Lupaathan että vaikka Ronja, Ynne ja Senni joskus kuiskivat kuuluvammin niin et vielä halua sitä kutsua kuulla. Lupaa että meillä on vielä monta mökkireissua, kävelyretkeä ja iloisia päiviä takapihalla auringon lämmössä, saat maata vaikka keskellä mansikkapenkkiä josta yleensä olen sinut hätistänyt pois.

Minä lupaan antaa sinulle lisää ruokaa jos sitä pyydät, hoitaa ja huoltaa niin hyvin kuin osaan ja iltaisin peitellä nukkumaan ja kuiskata hyvää yötä. Kiitos että vielä olet siinä näkyvissä ettei tarvitse toivottaa hyvää yötä vain muistoille ja sinne pilvien päälle.

Vaikka on kaunis ilma niin sydän tuntuu juuri nyt painavalta.




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Muistin juuri unohtaneeni



Tiedätte varmaan tunteen kun on ihan täydellisesti unohtanut jotain. Olen tänään erityisen lahjakkaasti unohtanut saman asian kaksi kertaa, nimittäin hakea hevi-hävikkiä kaupasta.

Ensin aamulla sieltä soitettiin että ootko tulossa kun tavaraa on niin paljon ja kellokin oli enemmän kuin yleensä kun siellä käyn. Eipä enää ehtinyt lähteä kun työtkin olivat jo alkaneet ja hemmetti että nolotti. Sovin että haen tavarat töiden jälkeen. Kirjoitin jopa lapun etten vaan unohda!
Töissä oli täys hulina, hirveästi kaikkia asioita ja kun lähdin kotiin oli sellainen olo että ihan niinkuin olisi pitänyt tehdä jotain.

Kyllä se sitten palasi aika nopeasti mieleen kun kaupasta soitettiin kun olin jo ajanut 30km autolla kotiin. Ja koska olen senverran periaatteen ihminen että kun olen luvannut ne hakea niin pissatin koirat, odotin 5min että Mika tuli kotiin ja sain antaa sille pusun ennenkuin se lähti mökille ja lähdin takaisin Lapualle (30km sivu) ja hain ne eläinten sapuskat.

Kirosin itseäni aika lahjakkaasti.

Mulla on jonkinasteista ylivilkkautta ja keskittymishäiriötä. Ei diagnoosiksi asti, mutta tunnistan kyllä näitä piirteitä. Olen opetellut kirjoittamaan ylös asioita koska ihan takuulla muuten unohdan ne ja huomaan että jos on liikaa ajateltavaa en meinaa saada "ajatuksia pysymään kasassa".

Näiden ominaisuuksien vastapainona mulla on suorastaan huikea mielikuvitus, pystyn hetkessä lentämään kauas tulevaisuuteen tai keksimään asioihin mitä mielikuvituksellisempia ratkaisuja.

En ole ennen tätä ominaisuutta mitenkään kauheasti arvostanut itsessäni mutta mulla on maailman paras esimies joka säännöllisesti muistaa kehua kuinka upeaa se on että "mulla on rajaton mielikuvitus" ja on käyttänyt tätä meikäläisen ominaisuutta hyväksi jopa omissa opiskeluissaan kun ollaan yhdessä ideoitu ongelmiin ratkaisuja.
Sellaista pomoa ja ihmistä ylipäätään ihailen valtavasti joka osaa antaa ihmisille ja heidän ominaisuuksilleen tilaa ja arvostaa niitä. Ja kestää joskus pienet ylilyönnitkin...

Niin, miksi mulla sitten on niin paljon ajateltavaa. No yksi näistä syistä on mökki. En halua tehdä blogista mitään mökkipäiväkirjaa enkä siksi ala kirjoitella joka kerta jotain jos mökillä on käyty ja mitä siellä on tehty. Varsinkaan, kun siellä ei toistaiseksi voi oikein tehdä mitään mistä haluan ylipäätään kirjoittaa kuten pihassa möyriminen.
Mulle päivityksen aiheeksi ei riitä se että laitoin uuden verhon ja peiton sohvan päälle. Kaikki kunnia sisustusblogeille, tykkään niitä lukea mutten koe saavani yhtään mitään jos itse alkaisin kirjoittaa sellaisesta asiasta mikä ei ole intohimo.

Mutta se mökki. Siellä olo nostaa niin paljon ajatuksia. Voiko tuosta mökistä tulla meidän koti? Miten elätän siellä itseni? Voisiko musta olla esimerkiksi yrittäjäksi?
Näihin kolmeen peruskysymykseen voi liittää jokaiseen tuhatsatamiljoona erilaista ajatusta. Voitte arvata paljonko mulla aivot kiehuu kun joka käänteessä mietin kaikkia niitä asioita.

Musta tuntuu että mä olen nyt elämässäni jotenkin niin suuren äärellä että mun on vaikeaa sisäistää sitä. Kun on sellainen kaikki-heti-mulle-nyt- ihminen niin ei meinaa millään pystyä ajattelemaan että pitäisi edetä hitaasti, rauhassa, punnita kaikki käänteet ja asiat miljoonaan kertaan.

Siinä muutama puolimätä omena ja pari kuivunutta viinirypälettä ei ihan kauheasti saa tilaa ajatuksissa.

Mulla on nyt vapaa viikonloppu kun jäin kotiin vaikka Mika lähti taas mökille kalaan Allin ja Busterin kanssa. En halua tai voi joka viikonloppu jättää eläimiä jonkun muun vastuulle, tosin Ottopoika on kyllä erittäin hyvin lampaat hoitanut. Olen koittanut muistaa kehua siitä, nimittäin kun ihminen hätinä osaa hoitaa itsensä niin ei ole yhtään pahitteeksi kehua siitä että hoitaa eläimiä esimerkillisesti. 

Ja nyt sitten on olo, että pitäisi tehdä ihan kauheasti kaikkea kun on laatuaikaa yksin. Ihan kuin me yleensä Mikan kanssa kauheasti rajoittaisimme toistemme tekemisiä...
Mutta ainakin pitäisi siivota kanala, käydä kirpparilla etsimässä uusia farkkuja, valokuvata koiria, lampaita, kevättä ihan mitä vaan,  mennä huomenna kaverin luo "aktiivikyläilylle" jossa leivotaan ja ehkä saunotaan.

Sen lisäksi voisi toki alkaa keriä lampaita mikäli ne ylipäätään tarkenevat ulkona ilman karvaa, siivota, pyykätä, järjestää tavaroita, vaihtaa petivaatteet ja kukkiin multaa ja vissiin tehdä vielä joka päivä joku pitkä lenkki koirien kanssa.
Oliko tämä jotain rentoutumista varten tämä viikonloppu, ei kauheasti kuulosta siltä.

Mutta pian laitan saunan päälle, käyn lenkillä, en ehdi katsoa Vain elämää mutta ehkä ehdin elää sitä vain elämää kuitenkin.




maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kaksi koiraa




Mä olen nyt jotenkin ihan järkyttynyt. Kaveri kysyi viimeviikolla että onko mulla autossa whippetit mukana, ja sanoin sille joo on, mutta vaan kaksi. No ei jumankauta, mullahan ei ole niitä enää kuin kaksi! Mulla on kaksi ikiomaa koiraa, joista toinen on 12v.

Eilen oltiin kaverin kanssa pellolla koirien kanssa, ja kyllä siinä meinasi suru tulla puseroon kun se 12v. ei oikein enää jaksa juoksennella samalla tavalla kuin kaksi vee, eikä se toinenkaan oikein juossut. Mitä iloa on juoksevasta vinttikoirasta joka vaan syö ruohoa eikä juokse mihinkään?! Onneksi se edes lämmittää kun se makaa sohvalla vieressä.

Mulla on myös koirarotukriisi. Haluanko mä ottaa edelleen vipukoita niin paljon etten mä onnistu keksimään muutakaan rotua joka edes orastavasti puhuttelisi, vai olenko mä vaan niin mukavuudenhaluinen, tylsä ja mielikuvitukseton etten edes jaksa nähdä vaivaa tutustua mihinkään muuhun rotuun?

Kun on tottunut siihen että koiria on paljon, on jotenkin ihan kädetön kun niitä ei ole paljoa. Tai siis onhan meillä koiria, mutta vääriä koiria.

Miksi mä en halua helppoa elämää? Miksi mä haluan vetää nyt tähän itsellenikin koiranpennun kun juuri tilanne olisi aika stabiili ja kahden/kolmen/viiden kanssa on tosi helppoa?! No mä en esimerkiksi voi ottaa sikoja jos ollaan enemmän ja vähemmän mökillä, mutta koiran voisin tietenkin ottaa.

Eilen kuvittelin mielessäni miten Vilma ja Senni juoksivat pellolla täynnä elämäniloa vielä viimekeväänä. Voi Senni, sen piti olla niin että Senni on vanhuuteen asti Vilman ystävänä ja ne vanhenevat yhdessä samaan tahtiin. Sen ei todellakaan pitänyt olla niin että Senni sekosi loputkin, melkein tappoi Vilman ja jouduttiin lopettamaan täysin ennenaikaisesti.

Mun on niin ikävä sitä kun vipukat juoksevat täysillä pellon päästä toiseen, sitä kun vesi lentää ja kurjet huutavat kevättä. Sitä kun kolme/neljä/viisi whippettiä kerääntyy yhdeksi kasaksi sohvalle ja nukkuvat toistensa sydänlämmössä. Mulla on liian vähän koiria.

Ja kova ikävä Senniä. :`(




sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Tärähdyksiä





Hienosti meni mökille saapuminen perjantaina. Kaaduin suoraan selälleni jäälle. Löin pääni ja takapuolen maahan, päähän tuli haava. Ei onneksi kovin suuri, se meistä siskoista jolla on terveydenhoitoalan koulutus katsoi haavaa ja totesi ettei sitä ole pakko ommella. Niinpä ei sitten lähdetty 40km päähän ensiapuun. Välimatka kasvattaa maalaisjärkeä.

Haava meni umpeen kun painoin sitä tiukasti pyyhkeellä. Ja lievää huimaamista lukuunottamatta ei tullut mitään vakavampia oireita. Mutta aika pahasti kyllä säikähdin.

Ihan yhtä onnekas ei ollut se sukulaismies joka oli myös kaatunut ja kallo oli murtunut. Tämän seurauksena aivoissa verenvuotoa ja mahdollisesti pysyvää aivovammaa.

Erittäin surulliseksi asian tekee se, että hän on vaimonsa omaishoitaja ja vaimo on senverran muistisairas ettei ollut edes tajunnut hälyyttää apua. Viikon päästä naapurit olivat lähettäneet lähisukulaiselle viestiä että onkohan talossa kaikki ihan hyvin kun postit on hakematta ja mitään liikettä ei näy missään. Sukulainen oli soittanutkin muutaman puhelun muttei oikein ollut saanut varmuutta onko siellä kaikki kunnossa vai ei. Olivat kuitenkin lähteneet katsomaan, ja siellä pariskunta makasi sängyssä, mies sekavana mutta tajuissaan ja vaimokin riutuneena kun ei ollut osannut edes syödä yksin. :(

Tälläiset tapaukset saavat mietteliääksi. Kuinka suuri vaiva on heittää hiekkaa jäätikölle kun periaatteessa pitäisi tietää kun on melkein neljänkymmenen että jäälle tosiaan voi kaatua ja loukata itsensä! Mika kaatui uutenavuotena naamallensa ja poskeen tuli hiusmurtuma. Jos nyt molemmat ollaan saatu läheltä piti -tapaturma niin uskottaiskohan jo nyt?!

Muuten oli mukava viikonloppu. Käytiin kavereilla syömässä ihan superhyvää ruokaa, kauriinlihapihvejä hampparin välissä ja hirviripsejä omatekoisella bbq-kastikkeella. Jälkkärinä liekitettyjä mansikoita ja jäätelöä. Ei meidän keittiössä ihan yhtä hyviä sapuskoja valmistu.

Siskon perhe kävi pariinkin kertaan ja käytinhän me sielläkin syömässä. Kuinkas sattuikaan...jos ei olla anopin lihapatojen ääressä niin jostain muualta sapuskaa kyllä löytyy!

Otettiin (tai Mika otti...) ne ah niin kauniit 80-luvulta olevat kaapit pois tiskipöydän päältä ja jääkaapin alta. Nyt vaan pitäisi tietää mitä haluaisi tilalle. Avohyllyä, kaakelia, umpihyllyä, jotain muuta kuin kaakelia... Kauheen hankalaa tietää mitä haluaa ja mikä näyttäisi hyvältä. Voiko joku tulla ja sisustaa mökin ja mä vaan sitten tulen paikalle ja ihastun.

Pihasuunnitelmia mulla on sinne jo vaikka miten paljon, onneksi kotona on niin paljon kasveja että saa siirtää kaiken tästä eikä tarvi ostaa. Paitsi siis tietysti kaikkea kivaa!
Tuollainen vanha tönö kaipaa ihan selvästi pensasruusuja. Ja pioneita. Ja ihan kaikkea. Metsään saisi ihanan metsäpuutarhan ja kun pihaa ylipäänsä vähän tasaa saa paikkoja omenapuille. Ja vaikka kuinka ajattelen etten halua sinne työleiriä niin silti sellaisen tekeminen on tosi houkuttelevaa. Jos vaan vähän kerrallaan, kuinkahan sellaseen pystyy?!

Kotona Ottopoika on hoidellut tehokkaana lampaita. Oikeestaan tällänen viikonloppumökkeily on ihan sikakivaa! En ole koskaan ollut mökki-ihmisiä, mutta ei mulla kyllä koskaan ole ollut mökkiäkään. Nyt on ensviikonloppuna töitä ja sen jälkeen muuta ohjelmaa niin saa olla vähän kotonakin. Ehkä sinne sitten on vieläkin mukavampaa mennä.