maanantai 27. helmikuuta 2017

Suosikkilelu


 Meidän koirilla on kaikenlaisia leluja, mutta ei ole kirahvin voittanutta. Ihme kyllä sitä ei ole edes hajotettu. Alli ja Busteri kantaa sitä kilpaa ympäri kämppää ja aina kun Alli menee illalla meidän sänkyyn nukkumaan se ottaa kirahvin viereen.
Kirahvi kelpaa myös Allin kaveriksi naapurikyyläykseen. Alli seisoo sohvalla ja pitää päätä selkänojan päällä ja vartioi ympäristöä. Se on tosi huvittavan näköistä!

Ja arvatkaa miten kateellinen Alli on jos kirahvi on Busterilla. No ihan tosi kateellinen!






lauantai 25. helmikuuta 2017

Pois eläinten tarhasta!





Kyllä nyt hermoja kiristelee! Perhe oli tehnyt oikein retken lampaiden aitaukseen, lapset olivat menneet aidan yli silittelemään lampaita ja vanhemmat olivat valokuvanneet näitä aidan toiselta puolelta.

Jotenkin voisin vielä ymmärtää jos aitaus olisi jossain pellolla kaukana asutuksesta, mutta kellä tulee oikeasti mieleen mennä toisten pihaan aidan yli ilman lupaa, ja ilman lupaa eläinten aitaukseen?!

Onneksi lampaat eivät olleet lapsia puskeneet. Kuka tässä tapauksessa olisi vanhempien mielestä vastuussa, minä varmaan kun lapset noin vain pääsivät hyppäämään sähkölangan yli. Vai nostettiinko ne, en huomannut kysyä silminnäkijöitä että kuinka isoja lapset olivat.

Miten tyhmä ihminen voi olla? Onko ihan ok mennä toisten terassille istumaan vaan siksi että siihen paistaa aurinko ja siinä sattuu olemaan tuoli?

Facesta olen lukenut kuinka eräs farmari oli yllättänyt kaksi pikkutyttöä ja koiran emolehmien aitauksesta. Siinä olisi ollut aika katastrofin ainekset jos lehmät olisivat vasikoita suojellessaan käyneetkin lasten päälle. Ja ihan samaan syyllistyvät aikuisetkin, onhan sitä laitumella olevat eläimet tosi söpöjä. Ihan kuten Ähtärissä olevat sudet. Pakkohan niitä on päästä rapsuttamaan.

Samaisessa ketjussa joidenkin mielestä oli väärin kun aasien ja alpakoiden kasvattajat olivat vähän kyllästyneet kun jatkuvasti joku tuli pihaan asti ihastelemaan eläimiä, osa meni tässä vaiheessa myös suoraan sinne tarhaan. Heidän kun olisi pitänyt olla kiitollisia että joku on niin kiinnostunut heidän eläimistään...
Lemmikkipihoilla, eläinpuistoissa ja muissa yleisissä paikoissa saa ihastella eläimiä mielin määrin, mutta eläinten omistajien piha on yksityisalue. Vaikka sielläkin olisi söpöjä ja ihania eläimiä.

Tyhmyys tulee jatkossa ihan takuulla lisääntymään mitä enemmän ihmiset vieraantuvat luonnosta ja maaseudusta. Pässit ovat puskeneet ihmisiä hengiltä vaikka näyttävät pieniltä ja söpöiltä sonneista puhumattakaan.

Ja pakkohan sitä on söpölle eläimelle antaa jotain pientä makupalaa samalla. Sitten jos eläin sairastuu väärästä ruuasta niin levitellään käsiä ja ollaan marttyyrejä että kyllä sitä pitää saada ihmisen söpölle eläimelle nyt makupaloja antaa. Syksyllähän niitä lampaita kuoli parinkymmenen lauma kun joku ajatteleva ihminen oli kuskannut niille ilman lupaa saavikaupalla omenoita. Märehtijän maha ei kestä äkillisiä ruokinnan muutoksia.

Älä IKINÄ milloinkaan mene ilman lupaa eläinten aitaukseen tai laitumille. Opeta lapsesi samaan. Jos näet jonkun tekevän niin, puutu asiaan. Eläin ei ole lelu.

Mun on vissiin pakko huomenna askarrella taas joku kyltti aitaan. Siinä on ollut, mutta se lähti irti enkä ole laittanut uutta. 


lauantai 18. helmikuuta 2017

Ikkunalla vihertää





Minä olen aina tykännyt viherkasveista. Ei tarvitse edes laittaa verhoja kun iskee ikkunan täyteen amppeleita. On ollut vuosia jolloin olen hoitanut niitä erittäin innokkaasti, ja vuosia jolloin ne ovat olleet lähinnä oman onnensa nojassa. Niitä on kuitenkin ollut minulla käytännössä aina.

On tavallaan hellyyttävän hupaisaa kuinka viherkasvit ovat nyt jotenkin niin trendikkäitä, tosin ehkä meikäläisen kasviharrastus ei ole trendikästä alkuunkaan. En varsinaisesti hanki kasveja sen mukaan miten ne sopivat sisustukseen vaan sen mukaan mitä nyt satun milloinkin haluamaan...

Nyt kun on valtava viherkaipuu niin viherkasveja hoitamalla saa edes vähän sitä hoivatarvetta tyydytettyä. Tänävuonna ei valtaviin elvytyspuuhiin ole onneksi tarvinnut ryhtyä kun olen vähän normaalia enemmän kastellut ja lannoittanut kukkia niin ne ovat pysyneet paremmassa kunnossa kuin monena edellisenä vuonna.




Eniten pidän kasveista joilla on tarina. Niiden kanssa vaan saa kauheasti pelätä että niille tapahtuu jotain. Pitäisi tehdä niistä toinen varakappale ettei olisi ainoastaan yhden varassa. Kauhean vanhoja kasveja minulla ei ole, olen elänyt aikoja jolloin lähes kaikki mukana kulkeneet kasvit ovat kuolleet.

Esittelen muutaman kasvin joilla on tarina.

Tämän anopinkielen olen saanut kaverin mieheltä pienenä alkuna. 
Hän on sen saanut joltain työkaveriltaan. Näitä isoja vanhoja ei tunnu enää missään kaupoissa olevan, kaikki on korvattu pienillä, sievillä ja erikoisilla.

Kasvi on ollut ihan kuoleman kielissä kun Sylvi pentuna repi sen, mutta ihme ja kumma se on siitä(kin) toipunut ja tuntuu nyt olevan hyvässä kasvussa. Hän asuu milloin missäkin, nyt keittiössä.
 
  Tämän posliinikukan sain pienenä yhden lehden taimena ex-mieheni mummilta. Hänellä oli valtava 40v. vanha kukka joka kukki aivan upeasti vuosittain. Minun kukkani on ollut aika huonolla hoidolla pohjoisikkunalla, nytkin se näkyy olevan ihan pölyinen. Se juroi vuosikaudet eikä kasvanut ollenkaan, mutta kyllä se hiukan siitä on edennyt. Mutta se on pisimpään mukana kulkenut.

 
Aikanaan mulla on ollut kiinanruusuja mutta jotain niille on aina tapahtunut. Tämän sain ystävältäni. Merkityksellisen sen tekee aika jolloin kasvin sain, hän oli tekemässä vaikeaa eroa ja jo hyvissä ajoin alkoi jakamaan tavaraa eteenpäin että on sitten helpompaa lähteä kun sen aika tulee. Hänellä oleva emopuu on tosi iso ja vanha. Samanlainen oli mummolassani ja aina ihailin sen kukkia lapsena.

Tämä ituraunioinen on samasta paikasta kuin kiinanruusu. Sain sen pienen pienenä taimena, ja se vielä putosi matkalla lumihankeen mutta ihme kyllä se selvisi. Nyt se on innostunut kasvamaan, ja odotan hartaasti että saan lisätä sitä itusilmuista. Kasvi on harvinainen, sitä ei juuri missään ole myynnissä.
Kaaripapinkaura on tullut takaisin. Tämän emokasvin ostin yli kymmenenvuotta sitten, ja jaoin sitä muutaman kerran. Yhden alun annoin naapurilleni. Sitten omani kuolivat yksi toisensa jälkeen. Muutama vuosi sitten naapuri huikkasi että jos haluan niin hänellä olisi ylimääräisenä papinkauraa, haluanko. Tottakai halusin, se on kestävä, menee aika varjossakin ja ei juurikaan piittaa vaikka sitä unohtaa kastella.

Mulla ei varmaan ole mitään yhtä lempikasvia. Tykkään niistä jotka pysyvät kohtuullisella hoidolla siedettävän näköisenä. Ostan tosi harvoin leikkokukkia, mutta osa kasveista ajaa niiden virkaa. Iloitsen niistä jotka kestää pidempään, suuri osa on vaan hetken iloja.

Meillä on talvisaikaan niin pimeää että kasvivalot on aika välttämättömyys. Nyt olen laittanut niitä vaan eteiseen ja valotan kasveja eteisen kaapin päällä "ihanan" violetilla valolla klo. 13.00-21.00. Koska valot on nyt vaan siinä, niin kasvit seilaavat talven hyvien ja huonojen kasvupaikkojen väliä.

 Annan valohoitoa aina muutaman viikon kerrallaan, mutta kyllä sekin on selkeästi kasveille hyvästä. Toinen hyvä paikka kasveille meillä on toisen vaatehuoneen ikkuna. Siinä mahtuu pitämään isompiakin kasveja, siihenkin oli tarkoitus lamppu laittaa lisäksi mutta se jotenkin jäi. Viimeviikolla totesin ettei enää kannata. Onneksi nyt auringonvalo alkaa riittää jo olkkarissakin.

 Tuonenkielo menee "äärimmäisessä varjossa".
 Joulukukka muutaman joulun takaa. Älyttömän hidaskasvuinen se kyllä on.

 "Nykyajan anopinkieliä". Ostin kun halvalla sai...viimekesän kesäkukkia. 
Toivottavasti nyt jaksaisi vielä muutaman kuukauden niin pääsisi kesäkukaksi tänäkin kesänä.


Onneksi palmuvehkat ovat alkaneet elpyä siitä viimekesän katastrofista kun grillasin ne auringossa lähes pilalle. Leikkasin kaikki käristyneet lehdet pois ja kaveri oli oikeassa että ne tekevät uudet lehdet tilalle. Ei enää ikinä mitään viherkasveja takapihan terassille!!!

 Ei se onnenbambu eli ruokotraakki nyt niin ruma ole! Ja menee ihan missä vaan.


Koitin pelastaa iltani kuvailemalla kasveja, koska olen niin pettynyt itseeni. Sisarusteni lapsilla on kaikilla kolmella synttärit tässä kuussa ja oli tarkoitus mennä huomenna synttäreille. Viideksi oli kutsuttu.
Sisko laittoi tänään viestiä kuuden jälkeen että niin ootteko te tulossa...Eli toisinsanoen juhlat olivat tänään. Olen vaan kokoajan intoillut kuinka mennään synttäreiden lisäksi katsomaan yhtä mökkiä, ja käydään kavereilla kahvilla samalla, enkä ole edes vaivautunut tarkastamaan kutsuista että niin koska ne synttärit oikeastaan edes on. Joskus mä inhoa itseäni.

Kaikenlisäksi mulla on viikosta toiseen sellainen ollakko vai eikö olla- kipeänä olotila. Olen juonut kohta yliannostukseen saakka valkosipuli-inkivääri-sitruuna-lientä, laittanut eteeristä öljyä jonka pitäisi kohentaa vastustuskysyä, olen syönyt kouratolkulla vitamiineja, auringonhattu-uutetippoja ja mitä vielä. Seuraavaksi ehkä juon pari mukillista konjakkia koska kurkku on taas kipeänä.
Onneksi nyt en oksenna kuten pari viikkoa sitten...



lauantai 4. helmikuuta 2017

Duo Kiimaiset Nartut




Oi tätä koiranomistajan onnea taas kerran. Narttujen juoksuaika on yleensä pari kertaa vuodessa. Ne joilla on yksi pieni ja siisti narttu niin ei tiedä mitä hel*vettiä se on kun on useampia narttuja. Ja vielä uroksia samassa talossa.

Meillähän on nyt jo lähtökohtaisesti se tilanne että Paavo pitää pitää erillään muista koirista. Ei siksi että se astuisi ne vaan siksi ettei se tappelisi niiden kanssa. Paavo on kastroitu joten siitä ei nyt tässä mielessä ole vaaraa, tosin sitä kyllä käy vähän sääliksi kun varsinkin Alli heiluttaa portin takana percettä ja koittaa saada Paavon kiinnostumaan itsestään tässä mielessä ja Paavo nylkyttää sitä portin välistä. Jos sillä olisi pelit ja pensseit kunnossa niin todellakaan ei voisi antaa tälläistä liehakointia tapahtua ettei olisi pian tulossa Alli-Paavo pentuja.

Eli siis Paavo on portin takana yhdessä huoneessa. Busteri sitten on eteiseen teljettynä, ja koiraportit joista Vilma normaalisti pääsee halutessaan yli on vahvistettu. Kolmannessa huoneessa on Ekku näyttelyhäkissä koska kipeä jalka. Nämä kaikki kolme vinkuvat enemmän ja vähemmän kokoajan.

Sitten Alli ja Vilma on vaihtelevasti olkkarissa vahdittuna, tai koirahuoneessa. Ne vinkuvat enemmän ja vähemmän kokoajan. Lopun aikaa ne astuvat toisiaan ja pörräävät porttien takana. Kun joku uros laitetaan ulos tai tehdään muita siirtymiä pitää olla erityisen varovainen.
Ja hermo menee tuohon nylkytyksen katsomiseenkin niin että näkee nylkyttäviä koiria unissaankin.

Kyllä taas ihmistä koetellaan.




Mika lähti tänään Busterin kanssa johonkin Tampereen suunnalle jahtiin ja olen ollut yksin tämän sirkuksen kanssa. Ekku on kyllä ollut suurimman osan päivästä autossa, ollaan ajeltu kirppareilla ja käyty anoppilassa syömässä. Olin viikolla oksennustaudissa ja kuumeessa ja maannut ihan riittävästi kotona joten päätin että jos vaan jaksan niin tänään olen liikekannalla. Ekku tykkää tähystellä auton ikkunasta ja on se kyllä sillekkin hyvä saada vähän muuta virikettä kuin tuo pieni kuutio huoneen nurkassa.

Ihan hyvä kyllä Mikallekkin että se saa vähän tuulettua, se sanoi yksi päivä että on koko tammikuun ollut kotona kalsarit jalassa ja paimentanut koiria.

Ekku ei varsinaisesti kilju häkissä turhaan, mutta välillä on vähän hankalaa tietää mitä se huutaa. Onko jano, onko nälkä, pitääkö päästä ulos ja jos pitää niin menikö se aika haisteluksi eikä suoli eikä rakko tyhjentynyt kunnolla... sitten se on hakannut hännänpään ihan verille kun häkissä elämöi.
Mun käy sitä niin sääliksi.

Toivon koko sydämestäni että se paranisi ettei kaikki vaiva mitä sen eteen on nähty olisi turhaa.

Meille on jo alustavasti varattu uusi ajokoira ensikesäksi joko Ekun rinnalle tai sen tilalle.




keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mökkihaaveita



Kannattaa kirjoitella haaveitaan ja toiveitaan ylös, ne kummasti selkeyttävät omaan päänsisäistä ajatuskaaosta. Mikään asia ei ole mahdoton, pitää vaan keksiä miten siihen lopputulokseen pääsee.

Kannattaa myös lopettaa hokemasta itselleen sitä että juuri minä en osaa tehdä remonttia. Tai en pysty ottamaan lainaa, tai en edes pysty vaikuttamaan omassa elämässäni mihinkään.
Suurinosa asioista on kuitenkin toteutettavissa jos vain oikeasti haluaa.

Olen viimeiset kymmenen vuotta kaivannut maalle. Monen silmissä me asutaan maalla, mutta tämä muistuttaa kyllä nykyisin enemmän taajamaa ja asuntoaluetta kuin maaseutua. Aina kun ajaa eri reittiä kotiin on sinne noussut uusi talo! Mä kaipaisin tiettyä rauhaa ja pysähtyneisyyttä.

Kuitenkin erityisesti mua rassaa tiet jotka menee meidän ohi. Isommalla tiellä on kesäaikaan satasen rajoitus ja se meteli joka siitä lähtee on ihan kauhea. Melusaaste on kyllä ehdottomasti saaste jota kannattaa yrittää välttää jos vaan pystyy!
Lisäksi ohi ajavat auton ja niistä tuleva vilinä on asia joka rasittaa mua johonkin syvälle asti. Ja tietysti jo ne kyllästymiseen saakka mainitut asiat, eli sisällä on liikaa tilaa ja ulkona liian vähän. En ole urbaani ihminen vähimmässäkään määrin.

Olen miettinyt pääni puhki erilaisia vaihtoehtoja. Fakta on se, että Mika ei halua tästä muuttaa, ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa.
Olen mökki asiaa väläytellyt ennenkin, mutta olen ajatellut että ostan mökin jostain tästä sellaiselta etäisyydeltä että voin kulkea mökiltä töissä. Siten saisin leikkiä asuvani maalla.

Mika ei ole yhtään lämmennyt tälläiselle mökki-idealle jossa eläisimme jonkinasteisessa asumuserossa.



Mutta yht´äkkiä meillä on molempia tyydyttävä ratkaisu: Mökki sadan kilometrin päästä, sieltä missä on kunnolliset ja paremmat metsästysmaat. Mökki niin, että minä voisin useammin käydä Siskoni ja Äitini luona eikä aina tarvisi olla toisten nurkissa yötä. (Ei sillä, ruokapalvelu siellä on kyllä varsin hyvää...)
Mökki, josta joskus voisi tulla koti.

En ole ikinä aikaisemmin ajatellut muuttavani takaisin kotipaikkakunnalleni, mutta kun olen asiaa tarkemmin miettinyt niin eikai se sen kummallisempi paikka ole kuin muutkaan maaseudun pikkukylät. Juuri ne mihin olen kovasti haikaillut!

Tosin se on senverran kaukana ettei sieltä käydä enää samassa työpaikassa, mutta kai sitä työtä voi tehdä muuallakin kuin nykyisessä työpaikassa jos sinne joskus oikeasti päädyttäisiinkin asumaan. Ensin pitäisi kuitenkin vissiin löytää se mökki.

Mistä sen unelmien mökin löytää?! Sen pitäisi olla senverran hyväkuntoinen että siellä voisi heti alkaa olemaan ilman kolmen vuoden remonttia.
Sen pitäisi kuitenkin olla niin vanha ettei sitä ole pilattu -70 luvun remonteilla. Mitä vähemmän sisällä on käsitelty vettä niin sitä parempi. Tonttiin pitäisi kuulua sekä polttopuumetsää että vähän peltoa. Sen pitäisi olla paikka missä voisi oikeasti kuvitella asuvansa. Ja sen pitäisi olla sen hintainen että lainan jälkeen jää vielä elämiseenkin rahaa.


Yhtä asiaa on vaikeaa ajatella. Mökillä olo tietäisi sitä, että eläimet ovat kotona. Kuka hoitaa lampaat, kuka ruokkii kanat? Voiko enää ottaa sikoja? Ketä voi vaivata jatkuvasti tällä asialla?

Olen kuitenkin tässä nyt ajatellut, että asiat kyllä tulevat järjestymään. Ei saa pelätä niin ettei uskalla edes ottaa ensimmäistäkään askelta. Jos mökki tarkoittaa sitä että eläimistä on luovuttava niin se ihan takuulla antaa jotain muuta takaisin. Olen aika hyvä keksimään ratkaisuja, joten luotan siihen että tämäkin asia järjestyy.

Enää pitäisi löytää se mökki. Olen muutaman ilmoituksen laittanut ja saanut muutaman ehdokkaankin. Reilun viikon päästä menen katsomaan ensimmäistä kohdetta. Mutta miten ihmeessä tästä etsimisestä voisi nauttia? Kaikki nyt ihan heti mulle- ihmiselle etsiminen ei ole ihan helppoa, vaikka sitähän minä olen juuri kaivannut. Sitä että saisin rakastua johonkin paikkaan niin että se tuntuisi kodilta. Kaivannut sitä kuplivaa tunnetta että täällä minun on hyvä elää ja olla.

Mutta ennenkaikkea olen valtavan ylpeä itsestäni että olen vihdoin alkanut itse ymmärtämään ettei se ainainen omien tarpeiden taka-alalle työntäminen ole minulle itselleni hyväksi. Vaikka sillä säästyy riitelyltä, niin silloin ei myöskään koskaan saa mitään. On paljon helpompaa olla kiva ja kiltti ihminen kuin se joka alkaa vaatia jotain. On tavallaan hyvä opetella tyytymään siihen mitä on, mutta se ei saa tapahtua niin että lopulta katkeroituu ja antaa oman elämänsä ohjakset jollekkin toiselle. Oli se sitten oma aviomies, vanhemmat tai kuka tahansa.

Vain omaa sisintään kuuntemalla voi löytää itsensä.Se taitaa olla aika totta.







keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Vapaaehtoisesti



Teettekö vapaaehtoistyötä? Ja nimenomaan vapaaehtoistyötä toisten ihmisten auttamiseksi tai virkistämiseksi?

Me Allin kanssa kuulutaan paikalliseen Kaverikoira-ryhmään ja koska tarvittiin ryhmälle muutamia "promokuvia" niin otettiin niitä ystäväni vanhempien kanssa. Nämä kuvat on otettu tämän 86v. pariskunnan kotona viime lauantaina. Ystävä sanoi että selvästi kuvaaminen oli vanhemmista mukavaa, heilläkin kun sitä säpinää siellä kotona on aika harvoin.
Mumma oli sanonut, että ilman muuta heitä saa kuvata jos hän vaan tietää tarpeeksi aikaisin että ehtii kihartaa tukkaa! Musta se oli ihanaa.



Paapan ensimmäinen koira on ollut suomenpystykorva ja nimenomaan toivoi että saisi olla kuvassa Allin kanssa. Laitoinkin kuvan parista Metsästäjät facebook-ryhmään, tässä kun on metsästäjä jonka metsästysreissut on jo tehty. Kuva sai ryhmässä yli tuhat tykkäystä.




Kaverikoiravierailuillahan ei vanhuksia voi kuvata ilman lupaa, ja muutenkin se olisi kyllä varsin hankalaa samalla kuvata, jutustella ja vielä koittaa hallita koiraa kolmannella kädellä.

Alli on yleensäkkin varsin tuulellakäyvä, se saattaa olla hyvinkin rauhallinen ja sopuisa, mutta välillä vierailuilla se on selvästi vähän hermostunut. Erityisesti jos on monta koiraa ja ahdas tila, ja varsinkin jos on uusia koiria. Meidän ryhmään on tullut lyhyessä ajassa paljon uusia koiria ja selvästi se on vähän vaikuttanut Alliin epäsuotuisasti kun jatkuvasti porukka vaihtuu.
Sen keskittyminen menee siihen että se keskittyy muihin koiriin eikä asiakkaisiin.

Onneksi tänään oli vain kaksi koiraa kun jaettiin porukka vanhainkodissa eri osastoille ja Allin pariksi tuli koira joka on ollut ryhmässä jo useamman vuoden.
Nyt se selvästi nautti käynnistä enemmän.

Kaverikoira-toiminta on kyllä vapaaehtoistyö joka sopii mulle erinomaisesti. Säännöllistä mutta ei kestä hirveän kauaa yhdellä kertaa(vierailujen pituus on noin 1/2h), harrastus koiran kanssa joka ei vaadi mitään erityistä treenaamista tai kilpailua ja kaikenkaikkiaan käyntien jälkeen on lähes aina parempi mieli kuin sinne mennessä. Harrastus josta todella tuntuu saavan enemmän kuin sille antaa.


Loppuun arkikuulumiset: En vissiin edes kirjoittanut Ekun jalasta. Sillä oli polvesta yksi jänne revennyt luusta irti. Kuulemma huonoista vaihtoehdoista kuitenkin paras. Jänne oli muuten ehjä.

Se leikattiin kaksi viikkoa sitten ja tänään poistettiin tikit. Nyt olisi vielä kuukausi häkkihoitoa edessä ja sitten polvi kuvataan ja katsotaan miten kävi. Edelleen Ekku on aika raskas sisällä eikä sitä uskalla jättää kotiin vahtimatta. Kerrankin Mikalla on pakkoloma täysin oikeaan aikaan! Ja tässä kyllä kiittää säiden haltijaa että on ollut niin leutoa että Ekku on voinut olla pidempiäkin aikoja autossa nimittäin välillä on ihan kiva käydä jossain...Kovalla pakkasella sitä ei oikein voisi pahemmin autossa pitää.

Nämä liukkaat kelit ovat kyllä olleet todella hankalia, Ekku ei saisi yhtään liukastella jalalla. Jalka on ollut paketoituna mutta nyt se tänään on avattu. Koira joka ei ole enää varsinaisesti kipeä on huomattavasti hankalampi saada olemaan rauhassa! Olisi nyt vaan vähän pakko onnistua kun leikkaus on maksanut melkein tonnin niin ei kannata omalla toiminnallaan pilata toipumista.

Mika sanoi tänään kun puhuttiin leikkauksen hinnasta että se olisi maksanut vaikka 4000€ jos sillä hinnalla olisi voitu luvata että jalka tulee entiselleen. Sitähän nyt ei vaan kukaan voi ennustaa etukäteen. Pitää vaan toivoa että jänne pysyisi kiinni ja jalka tulisi kestämään käyttöä.

Ja nyt tähän samaan saumaan alkoikin sopivasti Vilman juoksu. Sehän oli tarkoitus steriloida heti pentujen jälkeen, mutta ei sitä kyllä voi tässä tilanteessa leikkauttaa kun vasta hiljan ne jalan haavat ovat menneet umpeen. Pitää antaa koiran elimistölle aikaa ettei taas tarvitse alkaa valkosolujen kuroa haavoja umpeen. Nartun sterilointi on kuitenkin aika iso leikkaus, erityisesti jos sitä ei tehdä tähystyksessä. (Joka on yli puolet kalliimpi kuin tavallisesti).

Että jos meille tulee pentue jossa on whippet- suomenajokoira ja whippet-kettuterrieri pentuja niin kauppaan niitä sitten kesällä blogin lukijoille. :P

tiistai 17. tammikuuta 2017

Unelmalla on nimi



Mulla on ollut jotenkin täysin mullistava viikko. Tuntuu että vähän liiankin mullistava omalle pääkopalle koska viikon aikana aivot ovat käyneet täysin ylikierroksilla.
Olen osallistunut Green care seminaariin sekä lammasvällykurssille. Niiden lisäksi olen lukenut "sen uutisen".

Mun unelmalla on nimi. Yht´äkkiä jotenkin koko palapeli on valmis. Tai ei edes valmis, mutta se kuva on.

Olen tätä asiaa pyöritellyt päässäni vuosia. En vain ole saanut tavallaan mistään kiinni. Se on ollut vain jotain epämääräistä halua elää lähempänä luontoa, elää enemmän maalla, olla eläinten kanssa, olla hyödyksi jollekkin.

Sen unelman nimi on hoivamaatila. Tässä linkki mitä se tarkoittaa:
http://www.gcfinland.fi/ajankohtaista/uutiset/Maaseudun-Tulevaisuus-9.1.2017-_-Merkityksellisesta-tyosta-syntyy-merkittava-mies-41.html

En halua (edes unelmissani) maatilaa jossa on satoja hehtaareja peltoja ja satoja eläimiä.  Ja miljoonien velka. Ja sen myötä satoja valvottuja öitä.
En halua matkailuun painottuvaa tilaa jossa minun pitää olla joku sirkus ja huvitoimisto. Mutta hoivatila, se on minun unelmani nimi.

Haluaisin olla pienenpieni erikoistila. Tila, jossa olisi erikoistuttu niin pitkälle kuin mahdollista. Siellä kasvatettaisiin lampaita, mehiläisiä, alpakoita, lihakaneja ja angorakaneja. Ehkä jotain muutakin mitä keksittäisiin. Siellä työskentely voisi tarjota mahdollisuuden työntekoon heille kenelle tavallinen työnteko on mahdotonta, joko väliaikaisesti tai pysyvästi.

En halua hoitaa ketään ihmistä, mutta uskon että työ hoitaa. Siihen tämä haave on aina aikaisemmin stopannut, olen silmissäni nähnyt ainoastaan lastentarhat ja vanhainkodit. En myöskään halua kenenkään terapeutiksi sanan varsinaisessa merkityksessä.

 Mutta sen lisäksi on vielä vaihtoehto jota en ole ymmärtänyt. Hoitaa eläimiä jonkun muun kanssa, jotka lähtevät päivän päätteeksi kotiin ja joille ei tarvitse vaihtaa vaippoja. Saada rahaa siitä että tarjoaa työpaikan ihmiselle. Koska pienenpienen erikoistilan pitää keksiä tapoja saada rahaa että se voi toimia.

Minulla on jonkinverran kokemusta kuntouttavasta työtoiminnasta ja olen nähnyt miten hämmästyttävästi työ parantaa ihmistä henkisesti ja fyysisesti. Olen aika myös aika hyvä kestämään ja ymmärtämään erilaisuutta.

Mulla on nyt kuva päässäni jota voin vaalia. Tiedostan että tämä on unelma, mutta unelmiaan kohti on helpompaa kurkottaa jos niillä edes on nimi ja on jotain mistä voi ottaa selvää.

Mulla on yht´äkkiä sellainen olo, että kaikki on mahdollista.

Kaikkeen mitä teen nykyisessä työssäni ja oikeassa elämässä voi alkaa suhtautua niin että siitä voi olla hyötyä sitten jos tulee mahdolliseksi toteuttaa niitä unelmia.

Mä haluan vaalia sitä kuvaa joka kokoajan nousee mun mieleeni. Siinä kuvassa mä olen rappusilla, takana oleva ovi on auki. On talvi, ja mulla on päällä villapaita. Mun edessä on useampia koiria valmiina ryntäämään ulos. Mä hymyilen.

Mä uskon että tämä kuva on viesti mulle itselleni, koska näen sen jatkuvasti. Mitä se sitten tarkoittakaan, niin uskon että se joskus tulee lopullisesti minulle selviämään.