Odottavan aika on liian pitkä

Vaikka kuinka olisi ollut ihanaa, että siat olisi haettu tänään, niin hakua oli pakko siirtää. Ei siksi, etteikö tarha olisi ollut valmis, vaan siksi, että on niin helvetin kylmä!
Aamulla kun menin töihin, niin lämmintä oli +1C ja vastaan ajoi lumisateen keskeltä tulevia autoja. Silloin tein päätöksen, etten kyllä ole niin itsekäs että vedän siat tänne aitaukseen palelemaan kun yhtään parempaa ilmaa ei edes ollut odotettavissakaan.

Samoin sikojen kasvattaja oli samaa mieltä, siat sairastuvat herkästi jos ne suoraan sikala-lämpötilasta laitetaan ulos kovaan tuuleen ja melkein talviseen lämpötilaan. Vaikka olisi koppi, ja vaikka olisi olkea lämmikkeenä. Eriasia siinä vaiheessa kun ne ovat jo tottuneet olemaan ulkona. Vähän kuin kasvit, niitä pitää karaista että ne kestävät lämpötilojen vaihteluja.

No mutta hei nyt mulla on aikaa istuttaa ne tomaatit! Sopivasti just Juhannukseksi niinkuin joka vuosi aikaisemminkin...

Tälläisiin laihoihin sikoihin on vielä tyytyminen. 

Olin tänään Simpsiöllä luonnonkasvien tuntemuskurssilla, ja voi jestas oli hyvä opettaja meillä! Olen aikapaljon osallistunut erilaisille kasviretkille muttei koskaan ole kyllä ollut noin asiantuntevaa opastusta. Ja se kurssi oli vielä kaikenlisäksi metsähoitoyhdistyksen kurssi jossa pääasia oli metsätyypin määritteleminen luonnonkasvien perusteella, mutta sai sieltä kyllä niin paljon tietoa, että korvasi kyllä monet biologien opastukset.

Simpsiö on kyllä paikka mihin pitäisi päästä jonkun paikallishistoriaa tuntevan ihmisen kanssa. Siellä on kaikenlaista mm. vanhoja mestauspaikkoja, ikivanha kirkkotie ja nytkin löydettiin puu jossa oli korkealla hakattu erikoisia merkkejä. Samanlaisia kuulemma löytyy vanhojen uhripaikkojen läheltä. Opettaja ei osannut kertoa aiheesta tarkemmin, puukin tuli vastaan ihan sattumalta.

Ja luonto tuolla alueella on lehtoa, mikä sekin on aika erityyppistä kuin perinteinen Etelä-Pohjalainen tylsä ja kuiva kangasmaasto. Olisi taas sellainen paikka missä pitäisi kameran kanssa käydä ulkoilemassa. Nythän mulla ei tietenkään ollut muuta kameraa mukana kuin puhelin, ja se on kyllä ihan maailmasta turhin minkään järkevän kuvan ottamiseen...ainakaan kasveista. Ainakaan mistään. Envainosaa.

Voisikohan tätä kasvia syödä, miettii Vilma.

Voi Vilma. Vilma oli eilen aamulla omituisen vaisu, mutta söi ihan hyvin. Jäi kuitenkin sohvannurkkaan nukkumaan kummallisesti ja epävilmamaisesti kun lähdin töihin. Päivällä se oli ollut ihan normaali. Illalla ruokinta meni aika myöhään kun haettiin olkia ja muutenkin värkättiin aitausta kuosiin.

Kun Vilmalle annettiin iltaruokaa se alkoi oksentaa ihan kauheasti. En muista nähneeni koiran koskaan oksentavan noin rajusti, yleensähän sitä ehtii oksennusäänen kuultuaan kaikessa rauhassa napata koiran kainaloon ja kantaa sen ulos ennenkuin se puklaa, mutta nyt Vilma oksensi ihan kaaressa. Sillä oli maha niin kipeä että se ihan kramppasi ja oksensi lopulta pelkkää vaahtoa (ja heinää, joita se hädissään koitti syödä oksennusten välissä).

Alkoi jo vähän enemmänkin huolestuttaa ja nukkumaankin olisi pitänyt mennä. Arvoin siinä uskaltaako vielä odottaa vai pitääkö samantien lähteä lekuriin, mutta onneksi oksentaminen loppui siinä klo. 23.00 kieppeillä ja vaikka Vilma oli ihan poikki se kuitenkin reagoi puheeseen. Päätin odottaa aamuun kun kerran oksentaminen loppui.
Kävin yöllä pari kertaa sitä katsomassa ja onneksi se oli jo paremmassa kunnossa. Aamulla sillä ei ollut enää muuta kuin kauhean kova nälkä, mutta annoin sille vaan hitusen ruokaa ja juotin hunajavettä. Se onneksi kelpasi. Ja onneksi taidettiin selvitä säikähdyksellä, mutta taas huomasi kuinka paljon sitä säikähtää kun pikkuisilla on jotain vikaa. Ja kuinka tärkeitä ne on, jokaikinen.