maanantai 6. lokakuuta 2014

10 vuotta sitten...(ja vähän tänäänkin)



Pitkästä aikaa tekee mieli kirjoittaa jotain vähän syvällisempää. 
Hanna oli Punainen Pihlaja blogissa kirjoittanut äitinsä kuolemasta ja mitä sen jälkeen tapahtui, kymmenen vuotta sitten. Muhun tämä teksti vaikutti jotenkin kovin voimakkaasti kun mietin omaa elämääni kymmenen vuotta sitten.

Kymmenen vuotta sitten olin tuore vaimo. Muutama kuukausi aikaisemmin oli purjehdittu avioliiton auvoiseen satamaan ex:n kanssa. Jos joku olisi silloin mulle näyttänyt vilahduksen tätä päivää, en olisi millään voinut uskoa että se on totta. Mä elän nyt sitä unelmaa, joka silloin tuntui vain kaukaiselta haaveelta. Haaveelta joka ei koskaan toteudu.

Olin 24-vuotias, ihan liian nuori tekemään sellaisia päätöksiä kuin avioliitto. Ihan liian naivi, ihan liian hukassa itseni kanssa. Mulle avioliitto tarkoitti yhteistä sukunimeä postilaatikossa, mutta kahta erillistä elämää sen asunnon sisällä. 

Minä haaveilin että voisin jonain päivänä tehdä töitä kasvien (ja eläinten!) parissa. Olin ollut monena kesänä kesätöissä Harjunpään taimistolla. Siellä muhun iski käsittämättömän voimakas rakkaus maahan ja kasveihin. Olin käynyt ammatinvalintapsykologillakin, joka suositteli mulle historianopettajan opintoja!!! 
En siis oikein edes tiennyt mitä puutarhurit tekevät, ja koitin päästä töihin kukkakauppoihin. Niiden ovet eivät auenneet, onneksi. Mun kädet ei ikinä olisi kestänyt kukkien sitomista päivästä toiseen. Eikä hermot asiakaspalvelua. :)

Nyt mä olen onnellisten sattumien summana puutarhurina, olen jopa saanut esimiestehtäviä! Kymmenen vuotta sitten olin töissä Aakkosasemalla, kolmivuorotyö (iltauniselle ihmiselle pahinta ikinä). Kokoajan tiesin että se on väliaikaista, ja sillointällöin laitoin hakemuksia avoimiin työpaikkoihin. Mutta kun ei ollut koulutusta, ei oikein saanut työtäkään. 

8v. sitten mä totaalikyllästyin, ja hain 6kk määräaikaista paikkaa koulunkäyntiavustajana. 
Sain sen karkeasti sanottuna suhteilla, anoppi puhui puolesta. 
Koska koululla ne olivat sitä mieltä, että mähän olen kuin luotu sinne, niin sain jatkaa töitä oppisopimuskoulutuksella. Ja kun on oppisopimuksella, on pakko järjestää töitä kesäksi. Koittivat mulle ehdottaa kirjastoa, mutta itse toivoin pääseväni puistopuolelle.
 Ja pääsin, ja "maailma aukesi". 

Tämä oli se mitä mä halusin tehdä! Halusin istuttaa, hoitaa, kitkeä, levittää katetta, rakentaa uutta, kunnostaa vanhaa.  Silloinen (ja nykyinen) pomoni kysyi, että miksen mä ole puutarhuriksi opiskellut kun olen niin innoissani. Sanoin, etten pysty täysipäiväisesti alkaa opiskelmaan, joten pakko olis saada oppisopimuspaikka- enkä ole saanut. Sitten hän kysyi, että mikset sä tänne meille ole hakenut?!

 Niin mä suoritin ensin koulunkäyntiavustajan tutkinnon, ja lennosta aloitin puutarhurin opinnot. Työpaikkakin on senjälkeen vaihtanut. Silloin tietää tehneensä jotain oikein kun pomo vaihtaa työpaikkaa ja houkuttelee mukaansa uuteen paikkaan.
Enkä ole päivääkään katunut tätä ammattia, en päivääkään!!!
Nyt vähän jatko-opintoja tässä suunnittelen, muttei liikaa. 
Senverran, että saa vielä tonkia maata. 
Sitä mä rakastan. Onneksi en kymmenenvuotta sitten tiennyt miten paljon.

Kuka väittää ettei harrastuksesta kannata tehdä työtä, todellakin kannattaa! 
Ainoa mikä ärsyttää on se, että kotona pitää kaikki itse maksaa, ja kotona kaikki on niin hidasta ja vaivalloista verrattuna töihin missä on pelit ja pensselit ihan toista luokkaa. 
Ja 8h päivässä aikaa tehdä, toisin kuin kotona.


Takaisin elämään kymmenen vuotta sitten. 
Koirat. 
Meillä oli kaksi koiraa, Ronja ja Tyyne. 
Sen nimi vaihdettiin Ynneksi kun alettiin Mikan kanssa olla yhdessä, ja silläkin oli Tyyne niminen koira. Alussa Ynne hiukan oli hämillään, mutta nopeasti se tottui uuteen nimeen.
Kasvatin rottia ja hiiriä, yksi huone oli varattu niille kolmiostamme. Ex sieti ne, oliko sillä muita vaihtoehtoja?! 
Mä olen nyt jälkeenpäin miettinyt, että sen elämä mun ja mun eäinten kanssa oli varmaan aika surkeaa. Me olimme toisillemme totaalisesti "Ne Väärät".

Ex:n mielestä yksikin koira olisi ollut täysin riittävä, me erosimme seuraavana päivänä kun hain sen kolmannen koiran itselleni! :D Ei kylläkään johtunut koirasta, mutta kertoo jotain meidän erilaisuudestamme. Ja minun itsekkyydestäni.

Nykyisessä elämässä me olemme sopineet, että uuden koiran saa ottaa jos sen pystyy toiselle perustella ja on rahaa se hoitaa. Salaa ei saa tulla koira kainalossa kotiin.

On hieman erilaista elää ihmisen kanssa jolle koirat ovat yhtä tärkeitä kuin itselle. 
Ei tarvi pelätä jos koirat ovat tehneet jotain tyhmää että siitä seuraa kolmas maailmansota. 
Eikä tarvi puolustella koiria, vaan voi itsekkin olla tarvittavan raivostunut, ja kun se menee ohi, niin todeta että kyllä mä niistä silti pidän kaikessa typeryydessään.

Mä halusin ison perheen, ja koirien kautta olen sellaisen saanut. Jos olisimme vielä ex:n kanssa yhdessä me varmaan edelleen kävisimme lapsettomuushoidoissa ja olisimme hyvin masentuneita ja surullisia ihmisiä molemmat.

Kymmenen vuotta sitten asuin kerrostalossa, ja haaveilin omakotitalosta ja eläimistä. 
Mitä mulla on, mulla on siat, mulla on 8 koiraa, kanoja, käärmeitä ja mehiläisiä! 
Täysin uskomatonta! 
Mulla on piha, parasta eläinten lisäksi mitä olen voinut saada. 

Mä niin kärsin kerrostalossa siitä, ettei ulkona voinut tehdä mitään. Istua lukemassa parvekkeella?! Käydä vapaapäivinä koirien kanssa kolme kertaa metsälenkillä ja muun ajan ihmetellä mitä tekisi.

Mun pitää saada tunkea kädet multaan vaikka kyynerpäitä myöden, väsyttää itseni lapioimalla, kuokkia, kääntää ja vääntää. Silloin mä olen onnellinen. 
Sisäkukkia hoitamalla ei ihan pääse samaan... 
Jos nyt joutuisin muuttamaan kerrostaloon niin varmasti alkaisin hoitamaan niitä ulkoistutuksia ihan omaksi iloksi. Silloin ei sellainen tullut mieleen, enkä varmaan olisi edes osannut.

Kun mä katson vanhoja valokuvia mulle tulee voimakas tarve silittää tuon nuoren tytön hiuksia. Kuiskata sen korvaan, että sun elämästä tulee vielä hyvää. Kertoa sille, että sä selviät erosta, sä löydät elämäsi miehen, sä tulet ehjemmäksi ihmiseksi kuin ikinä aikaisemmin. Sun ei tarvi olla epävarma itsestäsi, ei surra sitä ettet ole saanuttanut mitään etkä ole saanut lapsia. 
Sullahan on kaikki avaimet sun omissa käsissäsi!

Mä olen ikuisesti kiitollinen ex:lle että aika rumasta erosta huolimatta se tapahtui. 
Ilman sitä mulla ei olisi mitään mitä mulla on nyt.
Ilman sitä mä en olisi joutunut katsomaan itseäni silmiin ja kysymään että mitä mä oikeasti haluan.
Me oltais kuihduttu pois toistemme kyljessä, siellä samassa asunnossa omissa elämissämme.

Onhan mulla vieläkin haaveita. 
Edelleen haluaisin enemmän maalle. Enemmän omaa tilaa.
Jännä nähdä kymmenenvuoden päästä onko se toteutunut vai ei. Onneksi sitä ei vielä tiedä.
Nyt mun on hyvä olla.





24 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. <3

    Eikö olekin ihanata olla onnellinen ja kokonainen. Minusta on. Mullakin on kaikki, niin kuin pitää. :)

    VastaaPoista
  3. Voi miten ihana kirjoitus! On aina mahtavaa, kun joku on täysillä onnellinen elämästään ja saa tehdä sitä mistä tykkää.

    Kirjoituksessa oli paljon samaa kuin omassa elämässäni. Kerrostalosta omakotitaloon muuttaminen oli mun unelmien täyttymys. Nykyinen mies, jonka mielestä kaikki eläimet on aivan mahtavia (se haluaisi jopa minipossun ja MÄ joudun toppuuttelemaan!) ja joka jaksaa katsella mun kanssa jopa koiraohjelmia telkasta. On se vaan mahtavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kiitos ja kiitos. Ottaen huomioon että olen edelleen kipeä niin olen aika tyytyväinen että olen näin kiitollinen. :D

      Kun mä luen PP:stä miten ihmiset joutuvat tappelemaan miehensa kanssa saadakseen a)marsun b)koiran c) kissan d)minkä tahansa eläimen Mä aina mietin että kuinka mulla voi olla mies joka oikeasti pitää samalla tavalla eläimistä kuin minä? Joka lässyttää isin pikku pentulaiselle(Alli 3v.), joka komentelee mua rapsuttamaan sikoja ja "leikkimään niiden kanssa", joka suostuisi koska vaan yhdeksänteen koiraan jos mä sellaisen haluaisin.

      Se on enemmän kuin mahtavaa. Ennen luulin että sellaiset miehet on satuolentoja, ettei sellaisia ole olemassa. Ja eläinrakkauden lisäksi siinä on vielä jokunen muukin hyvä puoli, niin mitä muuta ihminen voi haluta?!
      Jonkun, joka siivoaisi ja täyttäisi astianpesukonetta ettei mun tarvisi. :D

      Poista
  4. Osaat kyllä Maria niin hienosti pukea sanoiksi tätä elävää elämää, näitä on ihana lukea <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos.
      Mulla on valtavan suuri tarve kirjoittamiseen, ja se joka ehdotti mulle blogin pitoa (Katariina, Emppu yms.) olivat täysin oikeassa. Kyllä me kirjoittamista keksin, vaikka ensin epäilin että saanko muutamaan päivitystä enempää aikaiseksi.

      Mikäs sen helpompaa kun kirjoittaa omista asioistaan ja elämästään, siinähän ne on nenän edessä!

      Poista
  5. "Sullahan on kaikki avaimet sun omissa käsissäsi!" - se tärkeä oivallus joka vie ihmistä eteen päin.
    Olen niin iloinen että nautit noin olostasi. Ei elämä aina ole helppoa, mutta tärkeää on tehdä ratkaisuja joiden kanssa voi elää hyvillä mielin.

    Muistan sen herkän, mutta tulisieluisen tytön joka olit nuorena. Rakkaus luontoon ja kasveihin eläinten lisäksi näkyi jo silloin kun olit meidän taimistolla kesätöissä.
    Sitten myöhemmin kun uudelleen tavattiin niin olitkin puutarha-alalla :)

    Minä en vieläkään ole kyllästynyt puutarhurin työhön. Yksi hyvä puoli muiden muassa on että kasveista oppii aina uutta. Se pitää mielenkiintoa yllä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi. :)
      Sä olet kyllä ammatillisesti mun idoli. Miten jaksoitkaan samaan aikaan kasvattaa kolmea lasta, tehdä mielettömästi töitä ja silti olla aina iloinen ja hyväntuulinen?
      Kyllä puutarhurit on jotenkin omalaatuisensa ihmisryhmä.

      Ja annoit kesätyöntekijälle, sille nuorelle eläinrakkalle ja tulisieluiselle, tarpeeksi haastavia töitä. Se sai kipinän syttymään, joka ei toivottavasti sammu.

      Poista
  6. Punaisen Pihlajan kautta tänne löysin, ja tänne taidan jäädä myös seuraamaan. Hienosti ja rehellisesti kirjoitettua tekstiä on ilo lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että löysit! Yleensä olen kyllä rehellinen, mutta hiukan kevyemmistä aiheista, kuten sikojen ja koirien hoidosta. :)

      Poista
  7. Asioilla on omituinen tapa järjestyä ja monella omituisuudella vieläpä tarkoituksensa - latteuksia jotka osoittautuvat ärsyttävän usein paikkansa pitäviksi totuuksiksi! :) Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että vähempikin vastuksia yhden ihmisen polulla riittäisi.

    Kiitos tästä, oli ilo lukea! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä uskon että kaikella on joku tarkoitus, muutenhan tässä ei olisi mitään järkeä. Vasta kun katsoo taakseppäin huomaa niiden tarkoituksen, vaikkei sillähetkellä tunnukkaan että vastoinkäymisissä mitään hyvää olisi.

      Mä mielelläni eläisin tasapaksua arkea. Sitten kun alkaa tapahtua, tapahtuu yleensä rytinällä ja harvoin mitään kauhean positiivista. Ikävä kyllä vaan ihmiseltä harvoin kysytään että haluatko tämän ja vai tämän toisen asian omaan elämääsi- ne vaan tulee. Ja niiden kanssa on koitettava taapertaa eteenpäin niin kuin parhaiten taitaa.


      Poista
    2. Niinpä. Mä muuten inhoon sanontaa:"kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa" ihan puppua!

      Poista
  8. Olipa ihanan valoisa ja seesteinen kirjoitus! On kyllä hyvä välillä pysähtyä miettimään omaa elämäänsä. Vaikka tällaista kymmenen vuoden jaksoa tarkastellessa alkaa jo ehkä nähdä tai aavistaa kokonaiskuviota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti. Välillä tosiaan on hyvä miettiä mitä on sensijaa että aina miettii mitä ei ole! Mäkin jatkuvasti hoen että "sitten kun me muutetaan maalle" eikä ole hajuakaan tapahtuuko niin koskaan! Oikeastaan koko blogi lähti ajatuksesta että jos joskus olisikin NYT.

      Poista
  9. Hieno kirjoitus!!!! Onnea, että saat elää nyt omaa unelmaasi!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Vielä kun sen aina muistaisi. Jotenkin tuntuu että unelmia tulee sitämukaa lisää kun edelliset toteutuu eikä edes muista että "tätähän mää toivoin".

      Poista
  10. Oli kaunis kirjoitus, ja noin se taitaa eri variaatioilla elämässä usein mennäkin. Tai sitten toisin.

    Minua kosketti erityisesti se, että tietty nuori tyttö on/oli eri asia kuin sinä nyt - jos hänet voisi kohdata... se olisi niin kiinnostavaa ja hyödyllistä kummallekin. Jos voisi ajassa liikkua...

    Ja sitten on se tuleva minä. Tai sinä. Tai kuka tietää mitä...

    Hieno ajatuksia herättävä kirjoitus, kuten moni muukin tavalla tai toisella kommentoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Jotenkin sitä on muuttunut niin paljon, että on vaikeaa ajatella olevansa sama ihminen. Mulla ei oikein ollut kunnollista murrosikää, se tuli vasta paljon myöhemmin. Eikä se ole silloinkaan helppoa. Olin ennen paljon helpompi ihminen, kaikille muille kuin itselleni.



      Poista
  11. Hei, ihan sattumalta löysin tähän blogiin ja tunnistin sinut tästä kirjoituksesta! Ollaan oltu samaan aikaan "jyrsijäpiireissä", minulla oli (kani ja) okahiiriä ja sitten yhdessä vaiheessa sinulta sijoituksessa sileäkarvainen buff Vanukas-rotta. Okahiiriä (ja kaneja) on vieläkin, rotista haaveilen jatkuvasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Kiva kun löysit. Voihan Vanukas, se olikin aikamoinen rattus. :D

      Rotat on vähän sellainen parantumaton sairaus...Mäkin elättelen toiveita että joskus mulla olisi taas aikaa rotille, noille "minikoirille".

      Poista

Kiitos kommentistasi, se on suuri ilon aihe :)