Pala (saippua)kakkua

Tehtiin viimeviikolla kaverin kanssa saippuaa pitkästä pitkästä aikaa. 

Olen kirpparilta ostanut tämän kakkuvuuan ihan saippuaa varten, 

ja vihdoin pääsin sitä kokeilemaan avokadosaippualla. 

Tumma osa on värjätty kaakaojauholla. 

Sitten näillä kahvikutsuilla olisi tarjolla kauramaitoon tehtyä perussaippuaa.
Olen ennenkin tehnyt saippuaa kauramaitoon, mutta ikinä se ei ole reagoinut näin. Heti kun lisäsin lipeän muuttui liemi aivan oranssiksi ja ihan tulikuumaksi.

Muotissa saippua alkoi kuohua keskeltä ja muuttui aivan sen näköiseksi että siellä olisi keskellä aprikoosihilloa! Olin ihan varma että saippua menee pilalle, mutta sitten se ihmeekseni palautui takaisin normaalin näköiseksi. Ei verrattavissa ollenkaan tavalliseen geeli-vaiheeseen!

Ehkä kauramaidon olisi pitänyt olla kylmempää?

Yleensä ei juurikaan käytä tuoksuja, mutta tähän laitoin hiukan Pienen tuoksukaupan pipari-tuoksua. En tykkää sen hajusta, toivottavasti se muuttuisi hiukan vähemmän esanssi-hajuiseksi. Koristeena on unikonsiemeniä joita hätääntyneenä kaadoin saippuan pintaan kun se "aprikoosihillokeskusta" näytti niin rumalta.

Mitäs vielä, kelpaako joulupiparit?

Jos se tuoksuu ja näyttää ihan piparitaikinalta, niin onko se silloin sitä?
Ei, vaan se on saippuaa johon on sekoitettu rankalla kädellä piparimaustetta ja kanelia.
Koostumus on liian pehmeä, jos se ei tuosta kovetu niin saa laittaa roskiin...

Koita nyt muistaa että niitä ohjeita on tarkoitus lukea aika huolellisesti. Ja siitä ihan täysin epäonnistuneesta tervasaippuasta ei puhuta nyt yhtään mitään...muuta kuin se, että tervaa on sellaista missä on tärpättiä ja sellaista missä ei ole. Osta jatkossa sitä jälkimmäistä...

Mutta hauskaa meillä oli, kiitos Mari taas!

Tyhmä koira ja vaikea elämä

Koirien kanssa on joskus niin hemmetin ärsyttävää.

Siinä aloittelin sunnuntaiaamupäivää kaikessa rauhassa, istuskelin sohvalla punomassa päivän strategiaa ja selasin mitä kavereille kuuluu facen ihmeellisessä maailmassa.
Mitä sillävälillä tapahtuu toisaalla, no kappas joku koirista on käynyt ruikkuamassa eteisen matolle, ja toinen on pissannut toiselle matolle. Tai eihän mistään tiedä onko kyseessä sama vinksahtanut yksilö, kummassakaan tuotoksessa ei ollut nimimerkkiä vieressä.

Siis miksi?! Miksi ne eivät ole voineet vaan hiukkasen vinkaista ja seisoa oven edessä niin olisin 30sekunnin sisällä päästänyt ne takapihalle.

Meillä on taas kasapäin muutenkin pyykkiä, niin sopiihan sinne samaan koriin vielä kaksi likaista mattoakin. Helvettivittuperkele.

Otti niin raskaasti aivoon että lähdin lenkille. Ajattelin että voisin vaikka ottaa Vuoden luontokuvan siinä samalla.
Päätin että kuvaan vesipisaroita heinissä.
Mistään ei vaan löytynyt pisaroita heinissä, koska tuuli niin paljon.

Lopulta löysin yhden kohdan jossa oli sekä pisaroita, heiniä että edes hiukan valoa. Pisarat olivat niin matalalla (koska tuuli) että jouduin makaamaan maassa että kuvasta olisi voinut tulla edes jonkin näköinen.

Samalla hetkellä kun ihminen menee makaamaan maahan niin koira kiinnostuu ihmisestä ihan mahdottomasti. Mitä se tekee? Miksi se makaa maassa? Äiti, onko siellä jotain ruokaa?
Kun koira siihen asti on ollut noin 89m päässä niin samalla hetkellä se on kamerasta noin 8-9cm päässä. Sotkee siinä edessä niin paljon, ettei heinissä ole enää yhtään pisaraa.

Mua otti niin paljon aivoon että melkein itkin.

En todellakaan halunnut kuvata koiria, eikä siihen ollut edes sopivaa kalustoa mukana jos olisin halunnut.

Otin sitten kuitenkin kuvia kun ne söi muutaman kerran jäätyneitä mustikoita. Toivottavasti muuten niistä nyt sitten ei mene maha sekaisin! OMG! Ei tullut edes mieleen...

Senni sai ihan mahdottomia hepuleita. On hiukan hankalaa kuvailla sanallisesti miltä whippetti näyttää kun se pyörii kuin hyrrä oman akselinsa ympäri. Se näyttää lähinnä siltä että kohta koira nousee helikopterin lailla ylös hetkellä millä hyvänsä. Tälläiseen hepulointiin kuuluu myös järjettömän kovia kiihdytyksiä, villiä maan kaivamista ja taas kieppumista. Voiko sellaista katsoa nauramatta?! Vastaan itse, ei voi.

Tajusin, että ehkä mun elämä ei kuitenkaan ole ihan täysin pilalla vaikka en saanutkaan sellasia kuvia kuin olisin halunnut, ja että joudun pesemään kaksi mattoa.
Kaikki mikä ei tapa niin kuulemma vahvistaa.

Kerintätoimistosta päivää.

Nyt on sitten ystävällisten ihmisten avustuksella saatu lampaat kerittyä. Kiitos, kiitos ja kiitos!Painisin siellä varmaan edelleen ensimmäisen kanssa jos olisin yksin hommaan ryhtynyt!

Vaikka lammas on periaatteessa pieni ja säyseä eläin, niin terävät sakset ja edestakaisin hulinointi on sellainen yhdistelmä että karvan leikkaamisen sijaan sille saattaakin tehdä siinä vahingossa sydänleikkauksen jos se sattuu sopivasti hyppäämään.

Aloitettiin Petteristä kaverin kanssa. Se oli hyvin tuhma lammas, ja koitti mm. puskea viattomia leikkaajia. Ei tullut kylmä tässä puuhassa...
Petterin jälkeen todettiin, että a)meidän selkä ei kestä toista kerintää b)meidän hermo ei kestä toista kerintää c) tilanne vaatii viiniä ja vetäytymistä suunnittelupöydän ympärille.

Ehkä oli ihan hyvä muutenkin pitää parin päivän tauko. Nimittäin tajusin, että saan lampaan kyllä yksinkin leikattua jos se pysyy paikalla. Siis ihan paikallaan eikä heilu 20-50cm joka suuntaan vaikka se periaatteessa onkin kiinni.

Ymmärrän miksi niitä kerintäpukkeja käytetään ja suositellaan...Siihen lammas kiinnitetään kaulasta kiinni niin ettei se pääse liikkumaan. Mulla oli tarkoitus että mies joka asuu meillä tekisi sellaisen, mutta siinä sitten tuli kaikenlaisia muuttujia.
Kuten se, että se maalasi ja listoitti keskeneräisen eteisen yht´äkkiä. Siinä ei paljon uskalla kerintäpukkiakaan sanoa jos mies monen vuoden jälkeen yht´äkkiä innostuu saattamaan aloitettua remonttia loppuun.

Jos mies on sanonut tekevänsä sen, se tekee sen eikä siitä tarvitse joka vuosi kysellä.
Kiitos kulta, eihän ihan hetkeen aloiteta yhtään mitään missä pitää maalata, levyttää, kitata eikä mitään muutakaan? Mutta toisaalta, jääkö meille oikein mitään riitelyn aiheita?
Onneksi koirat ovat ehtymätön lähde sillä saralla. Ja ne (mun) tekemättömät kotityöt.

No niin, sitten jatketaan kerintää!

Kun muutakaan innokasta apulaista ei ilmaantunut niin kukas muu kuin Ottopoika siihen sitten valjastettiin hommiin. Oikeastaan hän olikin kuin lottovoitto, jaksoi rapsuttaa ja jutella lampaalle niin että ne vaipuivat jonkinlaiseen transsiin kuten Tauno-sika rapsutuksesta.
Ne vaan seisoivat paikallaan ja unohtivat etteivät pidä karvojen nyhtämisestä. Ja onhan Ottopoika niille tuttu ruokkija, sellaista hetkeä ei lampaan elämässä ole ettei sillä olisi heinää...

Ihan lapsellisen helppoa leikata karvoja kun eläin seisoo paikallaan eikä liiku!
"Hei vähän vaikeustasoa nyt tähän touhuun!" koitti Petteri huudella aidan toiselta puolelta.

Huomasin myös, että vaikka suuri onkin kaunista, niin mahdollisimman isot sakset olivat mahdollisimman huonot kerintäsakset! Ne normikokoiset toimivat ainakin 100x paremmin. Onneksi tajusin sen heti toisen lampaan kohdalla...

Toinen erityisen hyvä havainto oli, että ystäväni otsalamppu toimii tässäkin tilanteessa! Musta lammas, sen musta iho ja hiukan huono valaistus ei ole mikään paras mahdollinen yhdistelmä.
Mutta otsalamppua päähän vaan niin johan näkyy!

Keijo kerittiin ihan ennätysajassa, Mäkelä nyt hiukan enemmän vastusteli ihan periaatteenkin vuoksi. Lammas on vähän kuin whippetti, se vastustaa sillai passiivisesti.
Mäkelä meni mm. makaamaan kun koitettiin saada sitä karsinasta ulos!

Lampaan käsittely on kuitenkin aika helppoa kun vertaa vaikkapa hevoseen. Vastustava hevonen on ihan erilainen vastus kuin vastustava lammas jonka jaksaa vaikka kantaa tai vetää sinne mihin haluaa. Hevosen kanssa en ole ihan päässyt samaan.

Keijon ja Mäkelän kerinnän jälkeen selkä oli "aavistuksen rasittunut", mutta ihme kyllä se elpyi aamuun mennessä. Mulla ei ole aikaisemmin ollut tälläistä selän oireilua kuin tänä syksynä. Joku voisi sanoa, että selkälihasten vahvistaminen olisi ehkä paikallaan, mutta sellaiseen leikkiin MINÄ en lähde. Ainakaan niin kauan, kun ne jotenkin toimivat...
Parempi on aina katua miksei aloittanut ajoissa.

Mulla olis nyt 1,5 jätesäkillistä lampaan villaa! Jiiiihaaaa! Nyt pitäisi hiukan kuinka sen kanssa pitäisi toimia jos sen haluaa langaksi ja langan villahousuiksi.

 Uskomatonta edelleen, että mulla on lampaita.

Ihan pimeässä

Kävelettekö koskaan pimeässä?

En siis tarkoita mitään perus-iltakävelyä huonosti valaisevien katulappujen vaihtoehtoisesti kelmeässä tai sinisessä valossa vaan ihan oikeasti pimeässä.

Löysin pimeässä kävelyn muutettuani tänne maalle ja alkaessani lenkittää koiria enemmän metsäautoteitä pitkin. Niillä näkee kävellä marraskuisessakin illassa ilman valoa kunhan vaan pitää katseen suunnattuna ylöspäin.

En muista että koskaan olisi ollut niin pimeää ettei puiden latvoja olisi erottunut taivasta vasten tuollaisella tiellä missä kaksi autoa mahtuu ohittamaan toisensa. Umpimetsässä ei ehkä kertakaikkiaan näekkään mitään, ja lisäksi kompastelee jos polku tai mitä se alusta onkaan ei ole tasainen.

Onhan mulla toki otsalamppu mukana. Laitan sen aluksi päälle, pimeäänkin pitää tottua. Jos suoraan auton kirkkaista valoista (olettaen että on edes kerran syksyssä pessyt valot ettei ne ole mudan peittämät...) hyppää ulos pimeään ei tosiaankaan näe mitään.
Mutta kun antaa itsensä liukua pimeään vähitellen se on jotenkin uskomattoman rentouttavaa.

Välillä on tietysti pakko tähystää ovatko koirat kaikki mukana, mutta niitäkin pystyy kuuntelemaan jos ne pysyvät lähellä. Vipukat yleensä pysyvät.
Allilla taas on senverran vaaleat takapään karvat että se erottuu hyvin, enkä myöskään laske sitä vapaaksi pimeässä.

Pimeässä parasta on se, että aistit tarkentuvat kun ei näe mitään ylimääräistä.

Pimeä kietoo kävelijän syliinsä kuin pehmeään huopaan.

Yksi lempireiteistäni menee kahden tekojärven välissä olevalla pengertiellä. Siellä on ihanaa kuunnella kun aallot lyövät rantaan jos tuulee sopivasti.
Tuulenkin ääni on erilainen jos ei näe juuri mitään.
Se voi olla sellaista huminaa, puuskutusta tai napakkaa kahinaa.
Riippuu onko puissa vielä lehtiä tai miten lujaa sattuu tuulemaan.

Myös sateen ääni on jotenkin kiehtovaa.
Nautin luonnon äänistä, ja ihan liian harvoin niitä tulee kunnolla kuunneltua edes siellä luonnossa kävellessä. Ihmisen on vaikeaa keskittyä hiljaisuuteen.

Kuutamolla kävelystä ei voi oikein edes puhua pimeäkävelynä, koska silloin näkee ihan hyvin ilman valoa vaikka ei olisi erityisesti asiaan vihkiytynytkään.

Ja sitten kun tulee lumi niin maisema onkin jo paljon helpompaa hahmottaa pimeässä.

Tosin muistan kun joskus olin kaverin kanssa keskustassa lenkillä illalla lumisateen jälkeen niin että kaikkialla oli 10cm uutta puhdasta puuterilunta ja mietin että miten ihmeessä siellä jokirannassa oli niin mahdottoman kaunista kun "ei meillä vaan".
Vasta myöhemmin tajusin, että siellä oli jokapaikassa valoja ja sen maiseman tosiaan näki paremmin!

Miksi ihmeessä sitten ihminen haluaa kävellä pimeässä? Valo sattuu mua silmiin silloin kun kaipaan pimeyttä, hiljaisuutta ja sitä ettei missään ole mitään ylimääräistä.
Lisäksi mua jotenkin ärsyttää kun valo heiluu kävellessä.

En tietenkään aina halua kävellä pimeässä, mutta suosittelen jokaiselle joka ei pelkää pimeää niin kokeilemaan sitä! Aina extremen ei tarvitse olla mitään kovin ihmeellistä.

Jos ei yksin uskalla, niin ainahan sitä voi pyytää kultsin tai kaverin mukaan. Silloin pitää molempien vaan malttaa olla hiljaa että pimeästä saa kaiken irti.
Mikä olisikaan romanttisempi iltakävely kuin ihan pimeässä hiljaa, käsi toisen kädessä.

Toivonko mä nyt ettei tule lunta vai että tulee?!

Pukki ajaa saabilla!

Keväällä saatiin töihin vanha saab jota työkaverit vielä hiukan tuunasivat rälläkällä avoautoksi.
Kesällä sillä ajeli kukkahattuinen mummo, mutta talveksi piti keksiä jotain hiukan muuta.

Mikä talveen paremmin sopisi kuin joulupukki tonttuineen!

Onneksi en ole heittänyt roskiin noita puolihajonneita puutarhatonttuja kuten olen aikonut, nimittäin niistä on saatu vielä paljon hupia.
Ja pukin nenä on myös melko mystinen tapaus. Nimittäin pensaan juurelta löytyi teko-omena!
Miten voi olla mahdollista juuri sinä päivänä kun rakennettiin pukkia?!

Pitää toivoa että joulun jälkeen sataa metri lunta asetelman päälle ettei haittaa vaikka vasta sitten pääsiäiseksi tekisi uuden kuskin. Olen vähän suunnitellut nimittäin kevääksi pääsiäispupua. :)

Mulla on periaatteessa töitä kuun loppuun asti mutta kun lomapäiviä on vielä jäljellä niin töitä on enää kolme päivää jäljellä. Kovasti olisi vielä kaikenlaista hommaa, mutta olen ajatellut että kun saan tärkeimmät työt tehtyä niin en aijo pätkääkään stressata muilla.
Kyllä ne siellä keväällä mua taas odottaa!

Tavallaan ihan mahtavaa taas aloittaa talven vietto, mutta liittyy siihen aina pieni haikeus.
Jotenkin mä vaan vissiin tykkään mun töistä aika paljon. Mutta jos totta puhutaan, niin paljon mielummin olen talvella kotona kuin töissä. Saako sellaista edes sanoa ääneen tässä tehokkuutta tavoittelevassa yhteiskunnassa?!

Vielä muutama marraskuisen harmaa tunnelmakuva Jokilaaksosta .

Laidunkauden päätös

Vihdoin tänään saatiin lampaat sisätiloihin. Ottopojan kanssa talutettiin pyörätietä pitkin ne laitsalta Ottopojan luo. Matkaa tuli suurinpiirtein kilometri.

On se ihmeellinen homma että eläimet heti tietää kun on tekeillä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Normaalistihan lampaat pyörii ja hyörii vieressä kokoajan kun menee niiden aitaukseen, mutta tänään kun piti siirto-operaatioon lähteä niin pojilla oli ihan muuta mielessä.

Ne katsoivat jo kaukaa sen näköisenä, että NYT on jotain epäilyttävää tekeillä. Ei mennä sen lähelle ollenkaan.

Kauralla houkuttelemalla saatiin vihdoin ne edes lähemmäs ja onnistuttiin jotenkuten lassoamaan kaksi otusta. Yhtä ei kertakaikkiaan saatu satimeen, mutta onneksi lammas seuraa kun toinen lähtee. Siinä se vapaamatkustaja sitten tuli porukan mukana.

Ennenkuin päästiin pyörätielle niin piti kävellä suurinpiirtein puolet matkasta hiekkatietä. Onneksi sillä osuudella ei tullut vastaan kuin yksi auto, sekin tottakai juuri sillan kohdassa.
Onneksi ohitus kuitenkin sujui hyvin ja porukka pysyi hyvin kasassa.

Oli kiva huomata että kun auto tuli vastaan ja kuski näki tälläisen hieman epätavallisemman kulkueen niin kyllä vaan ihmiseltä irtoaa leveä hymy! Suomalaisenkin saa siis hymyilemään jos sille antaa suojatiellä tilaa tai jos taluttaa iltapäivällä lammasta paikassa jossa niitä ei yleensä näe.

Oltiin liikkeellä vielä juuri sellaiseen aikaan että monessa autossa oli lapsia joita oletettavasti oli haettu hoidosta niin olihan siellä monta naamaa ikkunassa joka autossa.

Yksi meitä vastaan tulleista autoilijoista oikein pysäytti ja sammutti auton ja alkoi kysellä että mihin ollaan menossa. Sanoin, että talvehtimaan.

Mua on hiukan vaivannut kun mustalla lampaalla ei oikein ole sellaista "oikeaa" nimeä. Kerttu on jo vaihtunut Keijoksi, ja nyt sitten tuossa kulkiessamme päätettiin Ottopojan kanssa ristiä mustan lampaan Mäkeläksi. Sehän on juuri sopiva nimi lampaalle!

Petteri johtopässi, toinen valkoinen on Keijo ja musta nyt siis Mäkelä.

Poitsuilla on tosi pitkä karva, mutta en ole viitsinyt niitä keriä kun ne ovat olleet ulkona. Nyt pitää suorittaa karvaaminen kunhan villa hiukan kuivuu. Senverran kosteita ne ovat kun ovat maanneet maassa. Niillä on ollut aitauksessa pyöröpaali, jonka ne purkivat pitkin poikin ja makasivat sitten siinä heinien päällä. Mukavaa kun voi syödä makuultaan!

Sen näköisiä ne ovatkin että ovat olleet aika vapaalla ruokinnalla. Nyt aletaan säännöstellä ruokaa ihan erityylillä kun siirryttiin sisälle.
Ellei sitten Ottopoika kanna niille herkkuja, senverran innokas se oli kun navetta sai 45v. tauon jälkeen taas asukkaita. Kuulemma tässä välillä siellä on asustanut vain rotta, villikissa ja orava. Toivottavasti ainakaan ensimmäisiä ei ala kauheasti lampaiden kavereina kortteeraamaan.

Sikojen teurastus onnistui hyvin.
Mika kalttasi toisen ja toisen nylki. Siellä ne nyt ruhot roikkuu vielä autotallissa huomiseen asti.
Puolikkaan sian myyn anoppilaan, loput jää itselle.

Mumma jo kovasti odottaa että pääsee tekemään teurastuspäivän keittoa. Sille on varattu sydän, maksa ja munuainen. Eilen se vesi kielellä muisteli miten aina teurastuspäivinä tehtiin iso annos keittoa saunan padassa. Sinne sekoitettiin kaikki keuhkoista alkaen. Tosin niitä se ei nyt pyytänyt...

Ja sitten naiset loppupäivän sekoitti verta ja teki veripalttua, pesi suolia jääkylmässä jokivedessä ja teki makkaraa ja ylipäänsä käytti kaiken hyödyksi mitä siasta irti lähti.
Oli kuulemma raskaita päiviä ne. Näitä juttuja kuunnellessa tulee aina todettua miten hemmetin helpolla oman sukupolven naiset on päässyt! Ja me vaan aina valitetaan kaikesta.

Viimevuonna ei otettu sioista trikiini-näytettä, mutta tänävuonna pelattiin varman päälle ja vietiin näyte tutkittavaksi elintarvikelaboratorioon. Mahdollisuus että siassa olisi trikiinejä on häviävän pieni, mutta toisaalta jos parinkympin testillä saa varmuuden niin ei siihen meidän talous kaadu.

Se on nimittäin niin, että jos trikiinitartunnan saa niin se ei ole sitten muuta kuin kiitos ja näkemiin. Siihen ei ole mitään parannuskeinoa, enkä tiedä kuulostaako kuoleminen aivoihin, sydämeen ja joka paikkaan ryömiviin toukkiin ehkä parhaalta mahdolliselta tavalta kuolla.

Esimerkiksi Atrialla joka ikinen sika tutkitaan trikiinien varalta, vaikka niitä on viimeksi löydetty -70luvulla. Tälläisen tiedon sanoi kaveri joka on Atrialla töissä, ei mikään virallinen tieto.

Kanat kävelyllä (kuvakimara)

Mulla on tällääsiä kanoja ja ne on ollu tänään tossa nurmikolla kävelyllä.

Pakko laittaa kuvia että uskotte että ne on vielä olemassa, vaikka kuvia ei niistä esitellä ikinä.

En jaksa kirjoittaa mitään, kattokaa kuvia.

Ja huomasin kyllä että osa kuvista on epätarkkoja. Laitoin silti.