sunnuntai 30. lokakuuta 2016
Viimeinen aamu
Siat teurastetaan tänään. Vaikka se on tiedossa jo ennenkuin siat hankitaan, niin silti se on tämän kesäsikojenpidon tympein puoli ja paskin päivä.
Tavallaan tekisi mieli viimeiseen saakka roikkua niiden kaulassa, itkeä, katsella niiden sikamaisia touhuja ja nyyhkyttää. Toisaalta taas on tunne ettei niitä edes pysty rapsuttamaan, tekee mieli kääntää pää pois ja katsoa muualle. Heittää nopeasti ruuat ja lähteä pois taakseen katsomatta.
Valitsin jotain edellisten välimaastosta.
Itku tuli vasta, kun otin kotimatkalla kuvan kynnetystä pellosta. Syksy on sadonkorjuun ja luopumisen aikaa. Kiitollisuutta mihin yhdistyy haikeus.
Kiitos teille Pentti ja Helga. Olette olleet juuri niin ihania kuin sikojen kuuluukin olla.
Kiitos että saimme elää kesän yhdessä. Kiitos, että olen taas monia kokemuksia rikkaampi.
Kiitos, Te syötäväksi kasvatetut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jää hyvästi Pentti ja Helga, teidän sikamaista elämää on ollut hauska seurata tämän blogin välityksellä.
VastaaPoistaToivottavasti ensikesänä saadaan seurata uusien sikojen touhuja.
PoistaVoi surkeutta ja luopumista, tätä tämä elämä on. Ekassa kuvassa siallakin on aika surumielinen katse. Onneksi kuvat on noin päin, että sen jälkeen tulee noi hauskemmat kuvat :)
VastaaPoistaTuossakin kuvassa Pentti ei oikeasti ole surumielinen, se haluaa ruokaa. :)
PoistaHeippa Pentti ja Helga! Monille olitte ilona, niin tarinoissa ja nyt sitten sapuskana! Elämä on joillakin pitempi ja toisilla lyhyempi, pääasia kun se vaan on mahdollisimman hyvä!
VastaaPoistaNäinhän se on. Viimeinen lauseesi on meidän sikojen kohdalla ainakin ollut totta. Uskoisin, että niillä on ollut niin hyvä elämä kuin sialla vaan voi olla.
PoistaVoi ihanat possut <3. Elämä on niin kovaa! Vaikka noin pitäisi jokaisen ruokansa kasvattaa, että tuntisi mistä se pöperö lautaselle oikein tulee. Vaikken silti tiedä pystyisinkö tuohon...
VastaaPoistaSe on tavallaan helppoa, ja tavallaan äärimmäisen vaikeaa. Riippuu mitä niistä päivistä niiden kanssa ajattelee.
PoistaKoen tärkeäksi, että ruoka herättää tunteita. Kun ottaa pakastimesta omien sikojen lihaa niin samalla muistaa ne hassut persoonat ja kuraiset kärsät. Eläin, jolla todellakin on ollut nimi.
Teurastuspäivät on aina synkkämielisiä. Mnä en enään itke, mutta kyllä aina sellainen surumieli on.
VastaaPoistaMun ei ole onneksi ollut pakko osallistua teurastamiseen.
PoistaPahinta on odottaa sitä hetkeä ennen teurastusta. Tavallaan sitten kun paluuta ei enää ole ei myöskään tarvitse jossitella. Lisäksi sikojen kanssa mulla on aina liittynyt asiaan vielä sellainen helpotus että nyt se on tehty. Ettei enää tarvitse kantaa selkä vääränä niille ruokaa, ei miettiä paleleeko ne jo ja kaikenkaikkiaan niistä on vähän kokoajan huolissaan. Kuten eläimistä pitääkin olla.