Vapaaehtoisesti

Teettekö vapaaehtoistyötä? Ja nimenomaan vapaaehtoistyötä toisten ihmisten auttamiseksi tai virkistämiseksi?

Me Allin kanssa kuulutaan paikalliseen Kaverikoira-ryhmään ja koska tarvittiin ryhmälle muutamia "promokuvia" niin otettiin niitä ystäväni vanhempien kanssa. Nämä kuvat on otettu tämän 86v. pariskunnan kotona viime lauantaina. Ystävä sanoi että selvästi kuvaaminen oli vanhemmista mukavaa, heilläkin kun sitä säpinää siellä kotona on aika harvoin.
Mumma oli sanonut, että ilman muuta heitä saa kuvata jos hän vaan tietää tarpeeksi aikaisin että ehtii kihartaa tukkaa! Musta se oli ihanaa.

Paapan ensimmäinen koira on ollut suomenpystykorva ja nimenomaan toivoi että saisi olla kuvassa Allin kanssa. Laitoinkin kuvan parista Metsästäjät facebook-ryhmään, tässä kun on metsästäjä jonka metsästysreissut on jo tehty. Kuva sai ryhmässä yli tuhat tykkäystä.

Kaverikoiravierailuillahan ei vanhuksia voi kuvata ilman lupaa, ja muutenkin se olisi kyllä varsin hankalaa samalla kuvata, jutustella ja vielä koittaa hallita koiraa kolmannella kädellä.

Alli on yleensäkkin varsin tuulellakäyvä, se saattaa olla hyvinkin rauhallinen ja sopuisa, mutta välillä vierailuilla se on selvästi vähän hermostunut. Erityisesti jos on monta koiraa ja ahdas tila, ja varsinkin jos on uusia koiria. Meidän ryhmään on tullut lyhyessä ajassa paljon uusia koiria ja selvästi se on vähän vaikuttanut Alliin epäsuotuisasti kun jatkuvasti porukka vaihtuu.
Sen keskittyminen menee siihen että se keskittyy muihin koiriin eikä asiakkaisiin.

Onneksi tänään oli vain kaksi koiraa kun jaettiin porukka vanhainkodissa eri osastoille ja Allin pariksi tuli koira joka on ollut ryhmässä jo useamman vuoden.
Nyt se selvästi nautti käynnistä enemmän.

Kaverikoira-toiminta on kyllä vapaaehtoistyö joka sopii mulle erinomaisesti. Säännöllistä mutta ei kestä hirveän kauaa yhdellä kertaa(vierailujen pituus on noin 1/2h), harrastus koiran kanssa joka ei vaadi mitään erityistä treenaamista tai kilpailua ja kaikenkaikkiaan käyntien jälkeen on lähes aina parempi mieli kuin sinne mennessä. Harrastus josta todella tuntuu saavan enemmän kuin sille antaa.

Loppuun arkikuulumiset: En vissiin edes kirjoittanut Ekun jalasta. Sillä oli polvesta yksi jänne revennyt luusta irti. Kuulemma huonoista vaihtoehdoista kuitenkin paras. Jänne oli muuten ehjä.

Se leikattiin kaksi viikkoa sitten ja tänään poistettiin tikit. Nyt olisi vielä kuukausi häkkihoitoa edessä ja sitten polvi kuvataan ja katsotaan miten kävi. Edelleen Ekku on aika raskas sisällä eikä sitä uskalla jättää kotiin vahtimatta. Kerrankin Mikalla on pakkoloma täysin oikeaan aikaan! Ja tässä kyllä kiittää säiden haltijaa että on ollut niin leutoa että Ekku on voinut olla pidempiäkin aikoja autossa nimittäin välillä on ihan kiva käydä jossain...Kovalla pakkasella sitä ei oikein voisi pahemmin autossa pitää.

Nämä liukkaat kelit ovat kyllä olleet todella hankalia, Ekku ei saisi yhtään liukastella jalalla. Jalka on ollut paketoituna mutta nyt se tänään on avattu. Koira joka ei ole enää varsinaisesti kipeä on huomattavasti hankalampi saada olemaan rauhassa! Olisi nyt vaan vähän pakko onnistua kun leikkaus on maksanut melkein tonnin niin ei kannata omalla toiminnallaan pilata toipumista.

Mika sanoi tänään kun puhuttiin leikkauksen hinnasta että se olisi maksanut vaikka 4000€ jos sillä hinnalla olisi voitu luvata että jalka tulee entiselleen. Sitähän nyt ei vaan kukaan voi ennustaa etukäteen. Pitää vaan toivoa että jänne pysyisi kiinni ja jalka tulisi kestämään käyttöä.

Ja nyt tähän samaan saumaan alkoikin sopivasti Vilman juoksu. Sehän oli tarkoitus steriloida heti pentujen jälkeen, mutta ei sitä kyllä voi tässä tilanteessa leikkauttaa kun vasta hiljan ne jalan haavat ovat menneet umpeen. Pitää antaa koiran elimistölle aikaa ettei taas tarvitse alkaa valkosolujen kuroa haavoja umpeen. Nartun sterilointi on kuitenkin aika iso leikkaus, erityisesti jos sitä ei tehdä tähystyksessä. (Joka on yli puolet kalliimpi kuin tavallisesti).

Että jos meille tulee pentue jossa on whippet- suomenajokoira ja whippet-kettuterrieri pentuja niin kauppaan niitä sitten kesällä blogin lukijoille. :P

Unelmalla on nimi

Mulla on ollut jotenkin täysin mullistava viikko. Tuntuu että vähän liiankin mullistava omalle pääkopalle koska viikon aikana aivot ovat käyneet täysin ylikierroksilla.
Olen osallistunut Green care seminaariin sekä lammasvällykurssille. Niiden lisäksi olen lukenut "sen uutisen".

Mun unelmalla on nimi. Yht´äkkiä jotenkin koko palapeli on valmis. Tai ei edes valmis, mutta se kuva on.

Olen tätä asiaa pyöritellyt päässäni vuosia. En vain ole saanut tavallaan mistään kiinni. Se on ollut vain jotain epämääräistä halua elää lähempänä luontoa, elää enemmän maalla, olla eläinten kanssa, olla hyödyksi jollekkin.

Sen unelman nimi on hoivamaatila. Tässä linkki mitä se tarkoittaa:
http://www.gcfinland.fi/ajankohtaista/uutiset/Maaseudun-Tulevaisuus-9.1.2017-_-Merkityksellisesta-tyosta-syntyy-merkittava-mies-41.html

En halua (edes unelmissani) maatilaa jossa on satoja hehtaareja peltoja ja satoja eläimiä.  Ja miljoonien velka. Ja sen myötä satoja valvottuja öitä.
En halua matkailuun painottuvaa tilaa jossa minun pitää olla joku sirkus ja huvitoimisto. Mutta hoivatila, se on minun unelmani nimi.

Haluaisin olla pienenpieni erikoistila. Tila, jossa olisi erikoistuttu niin pitkälle kuin mahdollista. Siellä kasvatettaisiin lampaita, mehiläisiä, alpakoita, lihakaneja ja angorakaneja. Ehkä jotain muutakin mitä keksittäisiin. Siellä työskentely voisi tarjota mahdollisuuden työntekoon heille kenelle tavallinen työnteko on mahdotonta, joko väliaikaisesti tai pysyvästi.

En halua hoitaa ketään ihmistä, mutta uskon että työ hoitaa. Siihen tämä haave on aina aikaisemmin stopannut, olen silmissäni nähnyt ainoastaan lastentarhat ja vanhainkodit. En myöskään halua kenenkään terapeutiksi sanan varsinaisessa merkityksessä.

 Mutta sen lisäksi on vielä vaihtoehto jota en ole ymmärtänyt. Hoitaa eläimiä jonkun muun kanssa, jotka lähtevät päivän päätteeksi kotiin ja joille ei tarvitse vaihtaa vaippoja. Saada rahaa siitä että tarjoaa työpaikan ihmiselle. Koska pienenpienen erikoistilan pitää keksiä tapoja saada rahaa että se voi toimia.

Minulla on jonkinverran kokemusta kuntouttavasta työtoiminnasta ja olen nähnyt miten hämmästyttävästi työ parantaa ihmistä henkisesti ja fyysisesti. Olen aika myös aika hyvä kestämään ja ymmärtämään erilaisuutta.

Mulla on nyt kuva päässäni jota voin vaalia. Tiedostan että tämä on unelma, mutta unelmiaan kohti on helpompaa kurkottaa jos niillä edes on nimi ja on jotain mistä voi ottaa selvää.

Mulla on yht´äkkiä sellainen olo, että kaikki on mahdollista.

Kaikkeen mitä teen nykyisessä työssäni ja oikeassa elämässä voi alkaa suhtautua niin että siitä voi olla hyötyä sitten jos tulee mahdolliseksi toteuttaa niitä unelmia.

Mä haluan vaalia sitä kuvaa joka kokoajan nousee mun mieleeni. Siinä kuvassa mä olen rappusilla, takana oleva ovi on auki. On talvi, ja mulla on päällä villapaita. Mun edessä on useampia koiria valmiina ryntäämään ulos. Mä hymyilen.

Mä uskon että tämä kuva on viesti mulle itselleni, koska näen sen jatkuvasti. Mitä se sitten tarkoittakaan, niin uskon että se joskus tulee lopullisesti minulle selviämään.

80 asiaa mistä tänään on tullut hyvä mieli

Koska tänään on ollut vähän sellainen tylsistynyt olo niin päätin kohentaa sitä listaamalla asioita jotka tuovat iloa ja onnea. En haasta ketään tekemään samaa, mutta jos tuntuu siltä että tarvitset samaa niin luen ilolla muiden listoja.

Asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä ja niitä on kirjoitettu pitkin päivää.

1. Pannukahvi nyt vaan on aina parasta.
2. Lintujen katselu lintulaudalla.
3. Pikkulinnut söi innoissaan läskiä. Omien sikojen läskiä.
4. Fariinisokeri ei ollut kovettunut.
5. Se, kun saa laittaa kupit itse keksimäänsä (oikeaan) järjestykseen kaappiin.
6. Itse kerätyt mustikat, puolukat ja tyrnit smoothiessa.
7. Se, kun vaan näkee pakastimessa itse kasvattamia juttuja kuten purjoa ja härkäpapua.
8. Jääkaapin ovessa olevat valokuvat.
9. Ajatus siitä, että pian on kevät.
10. 2 viikon loma on ollut hyväksi.
11. Se, että käsityö valmistuu kokoajan!
12. Suklaakonvehteja on vielä jäljellä.
13. Ihanan kaunis talvipäivä ja auringonpaiste.
14. Ääriolosuhteet- talvi tuntuu talvelta kun on kylmä!
15. Lämpimät kengät
16. Karvalakki
17. Pasta-Papuvuoka, hyvä ja helppo uusi resepti. Tein eilen ja syötiin Ottopojan kanssa se melkein kokonaan. Vähän söin vielä aamupäivällä. Ehdottomasti teen uudelleen!

18. Lampaiden tekemät pukkihypyt.
19. Koti näyttää erilaiselta kun joulukoristeet on poissa. Kivaa vaihtelua.
20. Se, ettei ole pakko mennä mihinkään.
21. Ei ole pakko mennä kauppaan. Kaikkea on.
22. Pyykit voi kuivattaa ulkona kun on pakkasta.
23. Se kun on takka ja takassa tuli.
24. Se, että kanalassa pysyy hyvin lämpö.
25. Koirien ja kanalan lämmittimet toimii.
26. Se että voi olla yksin kotona.
27. Takkapuita on kannettu sisälle moneksi päiväksi.
28. Se, että olen uskaltanut viimeviikolla tarttua sahaan ja erityisesti poraan ja saanut lautoja kiinni toisiinsa ihan itse. Tämä on tuonut valtavasti onnea!
29. Suunnittelin linnunpönttöjen rakentamista.
30. Suunnittelin kanikoppien rakentamista (hetkinen, onko niitä nyt sitten tulossa vai?!)
31. Ekku nukkuu.
32. Ekku käveli kipeällä jalalla.
33. Kaikki laskut on maksettu, ja rahaa vielä jäi!
34. Verokortti tarkastettu
35. Tyhjä kaappi keittiössä. Sinnehän voi laittaa mitä vaan!
36. Sauna
37. Tarpeeksi siistiä, ei ole pakko siivota jos ei huvita.
38. Anoppi soitti syömään. Vaikka en mennyt se tuntui kivalta.
39. Kanat munii taas.
40. Pulled pork muhii uunissa.
41. Lampailla on heinähäkki eikä heinää ole pitkin pihaa.
42. Lampailla on heinäverkko, ja se tuntuu toimivan hyvin.
43. Paperinen sanomalehti, jonka voi levittää pitkin pöytää.
44. Kun koirat makaa sohvalla vieressä ne lämmittää mukavasti.
45. Se, että voi vaan nukahtaa päiväunille ihan koska vaan.
46. Ei ole sovittuna yhtään mitään.
47. Keinutuoli. Kukapa ei tulisi hyvälle mielelle punaisesta keinutuolista!
48. Iso sohva, jossa on tilaa ihmisille ja koirille.
49. Villalangat, joita on niin että ei heti tarvitse lähteä ostamaan jos haluaa tehdä jotain.
50. Ihanan väriset villalangat...
51. Iso teekuppi mihin mahtuu paljon teetä.
52. Se, kun kastelee ja hoitaa kukkia.
53. Valkoiset tulilatvat on vielä hyvännäköisiä.
54. Se tunne, kun elämän suuret linjat on hyvin.
55. Kun tietää, että mies arvostaa sitä että pääsi metsästämään.
56. Itse tehdyt lapaset.
57. Kynttilät
58. Tulen kohentaminen, se kun huomaa että olisi makkaravalkea.
59. Lintujen valokuvaaminen ikkunasta.
60. Oman pihan oravat.
61. Pihan katselu ikkunasta.
62. Se kun huomaa miten kivalta pihassa olevat isot ja pienet havupuut näyttää.
63. Puhtaat petivaatteet ja tuuletettu peitto.
64. Musta lakana. Onhan se nyt mukavampi kuin vaaleansininen!
65. Äidin tekemät villasukat.
66. Se, että osaa virkata.
67. Ja se, että osaa myös kutoa. Seuraavaksi voisikin kutoa.
68. Ottopoika kehui sille tarjoamaani ruokaa ("Tämä oli YLLÄTTÄVÄN hyvää") Asioita jotka on hyviä ihan vaan koska ne on. <3
69. Ostamani kaksi hupparia on molemmat kivoja.
70. Se, miten iloinen Mika oli kun soitin että Ekku on parempi.
71. Ottopojalta loppui öljy, mutta saatiin tilanne hallintaan kahdestaan.
72. Busteri on saanut ekan supikoiran.
73. Irja on hirveän söpö kun sillä on sisällä paita päällä. Mummokoiran pakkaspäivän ylellisyyttä.
74. Se, ettei ole pakko mennä lenkille koska on kylmä.
75. Pakkanen on alkanut lauhtua.
76. Lista kirjoista jotka haluan lukea.
77. Lähes kaikki pyykit on pesty.
78. Naama ei ole niin kuiva kun muistin rasvata eilen.
79. Viherkasvit on pysyneet aika hyvännäköisinä, ei juurikaan menetyksiä.
80. Katselin kuvia söpöistä alpakoista, lampaista, koirista, kaneista, kanoista...

 Nyt on sinun vuorosi! Huomasin, että kun listaa kirjoitti eri huoneissa keksi erilaisia arkisia ja pieniä ilon aiheita. Lopulta tämä päivä olikin aika hyvä.

Olisin mielelläni laittanut tähän kuvia kun linnut syö sian läskiä, mutta valitettavasti en taas saa kameraa tyhjennettyä. Yleensä tämä ongelma tulee eteen aina kun Mika ei ole kotona.

Jalkapuoli

Meillä oli tarkoitus lähteä viikonlopuksi Porvooseen kavereiden luo. Mikalle oli ohjelmassa supin metsästystä ja minulle oli ohjelmassa viininjuontia ja entisten rottakavereiden näkemistä.

Nyt sitten kävi niin, että Mika lähti yksin reissuun terrierien kanssa ja minä jäin kotiin pitämään sairastupaa.

Mika oli Ekun kanssa keskiviikkona kettujahdissa, ja tuli lopulta takaisin kotiin kolmejalkaisen koiran kanssa. Ekku on loukannut polvensa pahasti, siinä näkyy syvä pistohaava.
Ei tiedä mitä sille on tapahtunut, mutta juurikaan se ei jalalla astu.

Siihen saatiin ensiapuna antibioottia, kipulääkettä ja häkkilepoa. Vasta ma. pääsee eläinlääkärille joka täällä meilläpäin on se jonka luo kannattaa hakeutua tälläisissä asioissa. Ristisiteiden pitäisi olla ehjät, mutta aika paljon muutakin voi mennä rikki.

Selvää on, ettei tuossa kunnossa olevaa koiraa voi lähteä kuskaamaan 400km ja koittaa saada sitä pysymään levossa vieraassa paikassa. Nimittäin ollaan oltu sen kanssa vähän helisemässä jo kotonakin.

Ekku oli sitä mieltä, että hän ei todellakaan aijo pienessä häkissä kököttää vaan rouhi yhdestä näyttelyhäkistä pinnoja poikki sellaisella tahdilla että käytiin Virroilla ostamassa sille järeämpi häkki. Olisi ehkä kannattanut ajaa rautakauppaan ostamaan raudoitusverkkoa ja hitsata sille joku tuhat kiloa painava tiikerin kestävä häkki nimittäin se sai jo tuohonkin häkkiin purtua jälkiä. Ja mitäpä sitä häkillä, mutta koiran hampaat menee jos se repii ja raastaa tuolla tavalla. Eikä jalka takuulla ole levossa!

Se sama ominaisuus mikä tekee koirasta hyvän metsästyskoiran on tälläisessä tilanteessa haitaksi. Nimittäin todellinen periksiantamattomuus, jääräpäisyys ja "menen läpi vaikka harmaan kiven"-asenne.

Nyt on sitten sellainen tilanne, että Mika haki eläinlääkäriltä jotain koirille tarkoitettua "rauhoitusainetta", sitä sitten annetaan jos se on pakko jättää yksin. Nimittäin mä en ota sitä riskiä että se hajottaa häkin ja riehuu kämpässä niin että jalka hajoaa loputkin sillävälin kun olen pois kotoa. Onneksi Ottopoika lupasi että voi tulla Ekkua vahtimaan sillävälin jos minun tarvitsee lähteä johonkin. En ihan kauhean mielelläni rauhoita koiraa ellei ole pakko.

Yleensä ne ovat tottuneet olemaan häkissä muutamassa tunnissa mutta Ekku on nyt ollut eri mieltä. Katotaan nyt sitten mitä sen kanssa pitää tehdään jos sille määrätään häkkilepoa maanantain jälkeenkin.
Tosin huomaa että sen kanssa on helpompaa nyt kun Mika ei ole kotona. Ekkuhan palvoo Mikaa, ja siellä missä isi, siellä Ekku. Niimpä se kokoajan haluaisi Mikan perään kun se kulkee. Musta se ei ollenkaan piittaa samalla tavalla,  niimpä voi rauhoittua nukkumaan vaikka mä välillä käynkin ulkona tai muuten kuljen edestakaisin.

Ekku on kyllä ollut sisällä, ja se on ollut häkissä mutta yleensä siinä vaiheessa kun se on alkanut olla levoton se on viety takaisin ulos kun on todettu että ehkä se on levännyt sisällä tarpeeksi siinä vaiheessa. Virhe.
Taas seuraavan ajokoiran tai muun ulkokoiran kanssa pitää muistaa että tässä on taas se tilanne mitä on pakko harjoitella etukäteen. Sitä että ne oppii olemaan häkissä sisällä rauhassa vaikkei niiden vieressä kokoaikaa olisi joku. Autossa se istuu vaikka maailman tappiin, mutta ei koiraa voi laittaa autoon istumaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa jos on  -20C pakkasta!

Ekun ja Mikan vuosi alkoi 1.1.2017 hienosti supipariskunnalla.

Mika on aivan surun murtama. Ekku on sen paras ja varmaan tärkein metsästyskoira. Se ei ole edes neljää vuotta vanha ja taas tälläinen pahempi loukkaantuminen. Tai ei sitä oikein edes tiedä mikä sillä on, ehkä se epätieto on se pahin.
Meillä on yksi koira leikattu kun ristisiteet katkesivat ja ei se sen jälkeen metsästyskäyttöä kestänyt. Jos Ekulla on sama juttu niin se saa sitten lähteä pilven päälle. 

Toivon tässä nyt kädet kyynerpäitä myöden ristissä että se olisi vaan saanut kovan tällin tai jalasta olisi mennyt jotain joka voitaisiin vaikka tähystämällä leikata ja ennuste olisi hyvä.

Ja mä siis lupasin jäädä kotiin että Mika pääsee supijahtiin. Ajattelin että tuskin sille on hyväksi että se istuu Ekun vieressä murehtimassa kun paljon parempi on että se saa tuulettaa edes ajatuksiaan supeja kaivamalla. Meillä kun on yleensäkkin tosi vähän supeja ja Busteriakin pitäisi alkaa opettamaan luolajahtiin (enemmän on ollut susihavaintoja tänäsyksynä kuin supeja).

Kävin päivällä hierojalla ja sekin sanoi että oot sä aika hyvä vaimo jos jäät vapaaehtoisesti kotiin että mies pääsee reissuun vaikka se on sen koira joka on kipeä. En hyvästä tiedä, mutta joskus on pakko yrittää ajatella muutakin kuin itseään.

Toisaalta jos tulee ihan hirveän kylmä niin on kamalaa olla itse kaukana poissa eikä pääse tarkastamaan että kanoilla on kaikki hyvin. Olen alkanut ymmärtää miksi ne joilla on paljon eläimiä ja elinkeino niissä kiinni eivät halua tai edes voi olla kovin kauaa pois kotoa. On niin paljon helpompaa ennakoida kuin sammuttaa tulipaloa.

Pitäkää nyt peukkuja meidän Ekulle!

Minun eläinhistoriani

 Alli 1,5v. ja Senni 9vkoa

Joku teistä kirjoitti kommentin, että huomaa että eläimet ovat sulle tärkeitä. Siitäpä tuli idea kirjoittaa ylös oma eläinhistoriani. Valitettavast mulla ei ole nyt kuvia lapsuudestani tai nuoruudesta, mutta koittakaa kuvitella kellertävä kuva, niihin tyttö jolla on vaaleat tai punaiset pitkät hiukset ja eläin epäselvänä taustalla. Siltä ne käytännössä näyttää.

Eläimet ovat aina olleet minulle hyvin rakkaita ja tärkeitä. Onhan jo neljävuotiaana unelma-ammattini ollut teurastaja! :D Ehkä se on ollut jotain sellaista että olen kuullut mummolassa kun on puhuttu teurastuksesta ja vetänyt siitä johtopäätökset että se liittyy jotenkin lehmiin.

Selasin äsken äitini tallettamia lapsuusmuistoja ja sielläkin oli tekemäni piirustus teurasautosta (jokaisen 4v. unelma-aihe) ja mainintoja eläinrakkaudestani.

Mummolassani oli lehmiä, sikoja ja kanoja ja sehän oli tottakai eläinrakkaan lapsen taivas. Silloin -80 luvulla samoissa tiloissa sai tosiaan pitää kanaa, sikaa ja lehmää eikä ylenmäärin pelätty että taudit tarttuvat. Mummolan kana- ja sikatoiminta oli mittakaavassa suunnilleen sitä mitä nykyään on kotitarvekasvatus. Muistan muuten lapsuudestani aika huonosti asioita, mutta hyvinkin tarkasti esimerkiksi mummon navettavaatteet!

Mummolassa sain olla navetassa ja lehmien kanssa, meillä on kotona-kotona kuvia kun kolme-neljävuotiaana kuljen tomerana lehmien perässä risu kädessä ajamassa niitä laitumelle. Muistan myös miten juotin vasikoita, harjasin lehmiä sekä syötin kanoja. Lypsää minun ei annettu, en kyllä muista edes kysyinkö sitä.
Tykkäsin ennenkaikkea puuhailla navetassa.

Edelleen mulla tulee liikutuksen kyyneleet silmiin jos vaikka kassajonossa haistan jonkun vaatteista lehmänsonnan hajun. Sellaisen vienon kirpeän elämän hajun. Se tuoksuu mummolalta, lapsuudelta, onnelta.

 Irja 5vkoa

 Ynne noin 1,5v. iässä.

Ennen kouluikää meillä oli lemmikeinä kotona kaksi kania sekä koira. Koira ei varsinaisesti ollut meidän oma vaan asuttiin vuokralla pari vuotta talossa jonka omistajat lähtivät ulkomaankomennukselle ja jättivät koiran meille hoitoon. Judith oli siperianhusky.

Tosin nykymittapuunmukaan se ei kyllä kummoista hoitoa saanut. Ruokaa ja vettä. Muutamia kertoja sitä vietiin lenkille. Hengissä se silti selvisi hoidosta huolimatta.

Kun muutettiin kerrostaloon meidän kanit vietiin isän vanhemmillle hoitoon ja niitä sitten nähtiin siellä mummolassa. Tilalle hankittiin undulaatteja. Pienessä häkissä pari lintua, ihania lasten lemmikkejä. :P

Kun täytin 9v. muutettiin isän työn takia toiselle paikkakunnalle, ja nyt hankittiin oma koira. Jännä kyllä että tämäkään koira ei ollut minulle mitenkään valtavan tärkeä otus. Huli oli suomenpystykorvan sekoitus, pieni ja musta. Se asui ulkona ja todellakin haukkui kaikkea mahdollista. Riideltiin paljon sen lenkityksestä, tein listoja joissa minun ja veljeni piti vuoronperään Hulia ulkoiluttaa ja veli vaan laistoi omia vuorojaan tai juoksutti koiraa taloa ympäri joka ei tietenkään ollut ollenkaan hyvä idea mielestäni. Samaan aikaan haaveilin omasta-omasta koirasta jota olisi voinut kouluttaa ja käyttää näyttelyissä- ei vaan tullut mieleen että olisi Huliakin voinut varmaan koittaa kouluttaa!


Ehkä koirat eivät olleet niin tärkeitä koska oli hevoset. Luokkakaverillani oli oma poni, jolla hän myös kilpaili ja kävi valmennuksissa. Koska asuimme pienellä paikkakunnalla ei siellä edes ollut kunnollista ratsastustallia. Niimpä poni asui pienellä ravitallilla ja valmennuksissa käytiin kauempana. Sain elää käytännössä hevosenomistajan elämää ilman että minulla oli omaa hevosta.

Olin mukana kaikkialla, Ypäjällä leireillä ja kisamatkoilla pitkin Suomea. Jossainvaiheessa kaveri sai toisenkin ponin ja nyt vasta oli mukavaa kun pystyttiin ratsastamaan yhdessä. Ihme että selvittiin hengissä niistä maastossa kaahaamisista ja muista. Oltiin kai kuitenkin onneksi aika varovaisia, ja hyvätuurisia. Siihen aikaan ei paljon turvaliivejä käytetty.

Hevostelua kesti 3-9 luokat, kävin tallilla käytännössä joka ikinen päivä. Ponit siirtyivät toiselle tallille kun olin muistaakseni seiska- tai kasiluokalla, ja täällä tallilla oli myös kaneja ja pari vuohta. Tykkäsin kovasti hoitaa kaneja, ja ostin "puolisalaa" itselleni angorakanit Kanervan ja Kaalepin.
Kaaleppi leikattiin ja ne muuttivat kotiini kun menin opiskelemaan hevosenhoitajaksi. Toisinsanoen vaan tumppasin ne äidin ja isän hoidettavaksi. Vastuuntuntoista eläintenpitoa taas kerran.

Opiskelin Kiuruvedellä hevosenhoitajaksi. Koulu osui ehkä vähän huonoon saumaan, kärsin kai aika kovaa identiteettikriisiä enkä oikein tiennyt mitä olisin isona halunnut tehdä ylipäätään. Ei se hevosenhoito ollutkaan niin mukavaa kuin tallilla oleskelu mitä olin harrastanut, yht´äkkiä olikin vastuu suuresta määrästä eläimiä eikä vaan silittelyä ja rapsuttelua. Hevosharrastus loppui käytännössä tähän kouluun. En ole päivääkään tehnyt hevosenhoitajan töitä, halusin siistin sisätyön. Nyt voisin niitä vaikka jo tehdäkkin, ja koko siisti sisätyö tuntuu typerältä ajatukseltakin. Mutta se oli sellainen vaihe se.

Sitten tulivatkin kesyrotat. Hankin omat rotat taas jonkun älykkään päähänpiston seurauksena -98. Jörö ja Börje olivat ihanaakin ihanampia, ja pian hankin lisää rottia. Liityin kesyrottayhdistykseen ja Etelä-Pohjanmaan jyrsijäyhdistykseen, kuuluin tämän yhdistyksen hallitukseen "lähes kymmen vuotta" ja toimin useamman vuoden myös puheenjohtajana.

Aloin harrastaa rottien kanssa näyttelyitä, niitä sitten kuljettiin ympäri Suomea. Jossainvaiheessa aloin myös kasvattamaan rottia kasvattajanimellä Jazz. Samoin mukaan tulivat hiiret ja niiden kanssa sama juttu. Näyttelyitä ja kasvatusta.
Opiskelin myös kesyrottien ja hiirten pet-tuomariksi. Enimmillään rottia oli noin 30 ja hiiriä "vajaa sata". Kokeilin muitakin jyrsijöitä mm. natalhiiriä, gerbiilejä, shawi (eli sellainen jättiläisgerbiili) minulla ainakin on ollut. Kauheeta kuinka paljon asioita ihminen unohtaa!

Jyrsijäharrastuksen lopettamisen kanssa kävin kovat kasvukivut taas kerran. Ainakin kaksi vuotta mietin ja mietin haluanko varmasti käyttää vapaa-aikani ja rahani niiden hoitoon. Sitten viisi vuotta sitten kertakaikkiaan mitta tuli täyteeen, ja lopetin ensin rottaharrastuksen ja aika pian myös hiiret. Aina välillä haaveilen miten ottaisin vain lemmikkijyrsijöitä, mutta ei ehkä sitten kuitenkaan. Enemmän kuitenkin nykyisin kiinnostaa eläimet joista on jotain hyötyäkin. Ehkä sitten eläkkeellä voin ottaa muutaman rotan jos koiria en enää jaksa lenkkeilyttää.

Lapsena meillä oli jossainvaiheessa myös kaksi vesiliskoa, nämä olisin täysin unohtanut mutta niistä oli valokuva albumissa jota katselin tätä juttua varten. Sekä punakorvakilpikonnat jotka otettiin kaverin kanssa puoliksi mutta sitten kun lähdin opiskelemaan äiti halusi että ne annetaan eteenpäin. niiden nimetkin sentään muistan, Atomi ja Pontus.

Käsieni läpi meni myös kissakaksikko Muru ja Hemmo. Ne olivat sellaisia ei-toivottuja pentuja, ja ajattelin etsiä niille kodin. Alle vuoden ne olivat meillä, leikkautin ne että ne saisivat helpommin uuden kodin. Ne vähän paikkasivat pahinta koirakuumetta mutta kun Ronja tuli niin se kiusasi niitä ihan liikaa. Siinä vaiheessa aloin tosissani etsiä niille kotia, ja se onneksi löytyi aika helposti.

 Irja, Ynne ja Ronja kesällä 2007

Ensimmäisen ikioman koirani hankin opintolainalla 2001. Whippetti narttu Ronja. Mietin rotua aika kovasti ja vipukat tuntuivat vastaavan kriteereitäni. Ronjan jälkeen seuraavana vuonna tulikin Ynne (tai ensin sen nimi oli Tyyne, mutta se piti vaihtaa kun Mikalla oli myös Tyyne). Ja Ynnen jälkeen vuonna 2005 hankin Irjan. Irja tuli tosi hyvään saumaan, erottiin ex:n kanssa seuraavana päivänä! Näiden koirien, rottien ja hiirien kanssa sitten käännettiin uusi sivu elämässä kun tutustuin Mikaan 2005 lokakuussa.

Mulla on myös belgianjättikani Reiska, mutta eron aikana annoin sen kaverilleni lainaan eikä sitä koskaan sieltä sitten enää palautettu. Reiska oli enemmän koira kuin kani, se ei pelännyt mitään ja ulkoilutin sitä paljon valjaissa meidän kerrostalon pihassa.

 Atte, Tyyne ja Riki 2006

Mikalla oli 4 koiraa ja omakotitalo. Järjettömintä ja ehkä parasta oli se, että muutettiin heti yhteen, neljännen tapaamiskerran jälkeen. Mika esitteli mulle kotiaan tyyliin "tästä huoneesta voidaan tehdä huone sun rotille"- ja niitä siitä sitten tehtiin samantien.

Mikan koiria olivat kettuterrieri Tyyne, ajokoirat Riki ja Reni sekä saksanmetsästysterrieri Atte. Näistä siis Reni on vielä hengissä. Tyyne joutui muuttamaan Mikan vanhemmille koska se ei sopeutunut whippetteihin vaikka ne koitettiin pitää erillään ja koska Mika halusi toisenkin kettuterrierin (eli Paavon).

Ronja, Ynne ja Irja alkoivat vanheta ja kovasti halusin uuden "oman koiran".
Alli oli otettu yhdessä mutta vielä tässä vaiheessa se tuntui enemmän Mikan koiralta.
Koitin miettiä kaikkia mahdollisia rotuja mutta "sorruin" taas whippettiin, niin tuli Senni.
Ja tästä vajaan vuoden päästä Vilma Sennille kaveriksi mutta siitä onkin jo blogissa.

Nykyisten ja "entisten" koirien lisäksi meillä on ollut vielä ajokoira Sylvi, mutta se jouduttiin lopettamaan kun sillä katkesi vuoden ikäisenä ristiside ja seuraavana vuonna toinen.
Ekku saatiin "korvauspennuksi" Sylvistä, vaikka oikeasti kasvattajalla ei olisi mitään korvausvelvollisuutta ollutkaan. Sekä Sylvi, Ekku että Busteri ovat samalta kasvattajalta.

Näitä koiria on jotenkin niin paljon ettei edes selvästi muista mikä tuli milloinkin ja kuka lähti koska. Koiria on ollut kohtuullisen paljon koska Mika tarvitsee metsästyskoiria ja minä seurakoiria. Tosin määrä tulee lähivuosina putoamaan radikaalisti kun meillä on nytkin kolme yli kymmenenvuotiasta, Irja ja Reni täyttävät ensivuonna 12v. Paavo 10v. Ja uusia on pitänyt ottaa kasvamaan ennenkuin vanhat ovat "liian vanhoja". Mutta yhteentoista vuoteen seitsemän pentua on kyllä aika paljon!

 Reiska ja Ronja. Reiska oli kyllä ihan superkani. 

Se ei pelännyt yhtään koiria, 

söi niiden ruuat ja koirat vaan katsoivat ihmeissään vieressä. 

Se istui rottahäkissä kun siivosin häkkejä ja etsi pohjalta sattumia. 

Esimerkiksi kuivuneista verilätynpaloista se piti kovasti!

  Kauko istuu ruokasaavissa.

Ennen kanoja mulla oli siis kaneja, belgianjätit Asko ja Terttu ja belgianjänis-risteytys Kauko. Nämä kolme asuivat rottahuoneessa kuten Reiskakin aikanaan. Tosin Asko ja Kauko merkkailivat enemmän kuin Reiska, se ei koskaan pissannut ohi vessan! Eikä niistä muutenkaan tullut Reiskan veroista, vaikka ihan kivoja kaneja ne olivat.

Jossain vaiheessa siirsin kanit ulos kun kyllästyin siivoamaan merkkailupissoja lattialta. Koskaan Asko ja Kauko eivät tapelleet, vaikka iskin ne yhteen samana päivänä kun ne oli leikattu.

Yhdet poikaset meillä on kaneilla ollut. Angoraristeytys, joka sai keväällä pet-näyttelyissä paras nuori naaras palkinnon tekikin poikaset Tertun kanssa seuraavana jouluna! Joulun ihme.
Myin poikaset pois, neljä niitä oli.

Sitten tulivat Mikan serkun kääpiölupat ikuisuushoitoon ja muutama risteytyskanikin siinä oli.
Meillä kanit saivat todennäköisesti pasteurella-tartunnan tai muun taudin ja kaikki kanit kuolivat lyhyen ajan sisällä. Sen jälkeen en ole uusia kaneja ottanut, ja olen vannonut ettei enää ikinä kaneja.
Mutta...tuolla Ottopojan navetassa olisi mahtavaa tilaa kaneille...

Kanikin olisi kuitenkin parhaimmillaan sisällä "koiran virassa". Valitettavasti meille ei kyllä voi sisälle ottaa yhtään koiran virkaa tekevää kania. Jos kaneja tulisi ne olisivat tallikaneja joiden poikasia kasvatettaisiin pakastimeen.
Ja ne angorakanit. Vaikka mä en muuten mitenkään pidä eläinten trimmaamisesta niin jotenkin silti kaipaan sitä angoran turkkia. Vähänkö tulisi ihanaa lankaa kun kehräisi angoraa ja omien lampaiden villaa. Tuota, mistä voin mennä ostamaan angoroita?!
Miksei koirarodut puhuttele mua ollenkaan näin paljon, mä olen ikuisessa kirouksessa whippettien kanssa kun en keksi mikä muu rotu olisi yhtä helppo vaikka haluiaisin kokeilla jotain muutakin rotua!

Käärmeitäkin meillä oli rottakäärmesekoitukset Pallo ja Pörrö. Käärmeet olivat enemmän sellaisia katselueläimiä ja "jätemyllyjä". Kun jyrsijäkasvatus loppui niin käärmeiden pitokaan ei enää tuntunut niin mielekkäältä. Onneksi kaveri jolta ne ostin otti ne takaisin!

Kanat tulivat 2012 pitkän ja hartaan haaveilun jälkeen. Ensin otin Jussilan kantaa olevia maatiaisia, mutta vaihdoin ne seuraavana kesänä Ilmajoen kantaan. Jussilat menivät kaverin tallille.
Kanojen määrä on kokoajan ollut aika pieni, enkä edes halua sitä kovinkaan paljoa laajentaa.Tilat ovat "noin kymmenelle" eikä ilman mittavia kanalanlaajennuksia sinne enempää sovikkaan. En näe mielekkäänä pitää valtavan isoa määrää kanoja tai monia eri kanarotuja, jälleen kerran tilaa pitäisi olla enemmän.

Mehiläiset menevät tuossa sivussa niin ettei niistä edes ole kauheasti kerrottavaa, ja sioista ja lampaista te tiedättekin jo kaiken olennaisen.

Haaveilenko vielä jostain eläimistä? No todellakin! Jos kuvitellaan että minulla olisi joskus se oma talo navettoineen ja missä olisi kunnolliset laitumet ja vähän peltoa mistä saisi heiniä eläimille niin ehdottomasti vuohia pitäisi kokeilla.

Sen lisäksi alpakat kiinnostaa, olen menossa keväällä alpakkakurssillekkin. Pitää ottaa selvää että voi haaveilla enemmän.

Hevosista en varsinaisesti ole kauheasti haaveillut, en oikein ole ratsastaja enkä jaksaisi ajaa kärryilläkään joka päivä, en ainakaan pimeässä töiden jälkeen!
Lisäksi hevosten ruokinta on aika työlästä kun ruokaa pitää antaa monta kertaa päivässä, vapaalla ruokinnalla ainakin osa lihoo ihan muodottomiksi.

Mutta miksei aasit, ja jos oikeasti olisi tilaa niin joku vanha ja laiska suomenhevoskaksikko voisi tulla viettämään eläkepäiviä!

Lehmissä olisi monta kiinnostavaa rotua, esimerkiksi suomenkarjan eri variaatiot ja dexter. Ei mitään hirmuista maidontuottoa, vähän omiksi tarpeiksi ja vasikat pakastimeen.

Sitten vielä on nämä "monivuotiset" siat mitä ei tarvisi laittaa syksyn tullen pakastimeen.

Ne kaikki ovat aikaa "sitten joskus". Haaveita saa olla, vaikkei niitä koskaan edes aikoisi toteuttaa. Mun unelma olisi että voisi vaan olla ja hoidella eläimiä.
Sellaista kevyttä pientä puuhailua, ei raatamista aamukuudelta iltakymmeneen ilman taukoja ja jumalaton pankkilaina joka meinaa kaataa alleen. Ei taida olla ihan mahdollista.

Tällähetkellä kun omia tiloja ei ole, on kaikki Ottopojan varassa. Jos hän päättää myydä talonsa niin se on sitten siinä. Koitan olla miettimättä tätä vaihtoehtoa kauheasti, mutta väkisinkin se vaikuttaa. Ei oikein voi tehdä suunnitelmia kuin pariksi kuukaudeksi kerrallaan, ei voi oikein luottaa mihinkään. Olen jauhanut kyllästymiseen asti tätä "ehkä jos"- vaihtoehtoa. Pitäisi vissiin keksiä jotain muuta tekemistä ettei masennu.

Mahdollisuus siihen että voisi oikeasti elättää itsensä eläimillä on ainakin nyt ajateltuna melkein olematon. Se vaatisi ennenkaikkea lottovoiton, valtavan perinnön tai suorastaan ihmeen. Tai hemmetinmoista kekseliäisyyttä.

Vaikka olen hyvin impulssiivinen ihminen niin en silti koe ainakaan enää olevani suorastaan vastuuton. Tai en tiedä olenko ollut ennenkään, mutta nykyisin harkitsen ehkä vähän enemmän eläimiä kuin nuorena. Onneksi tuo mieheni sekä jarruttaa että toimii järjen äänenä. Joskus vaan tuntuu, että se haaveilukin on vähänniinkuin kielletty. Siitä ei tule kuin pahalle tuulelle.Olen huomannut että talvisin kun en voi olla ulkona niin tyytymättömyys omaa elämää kohtaan on paljon suurempaa kuin kesällä.

Eläimistä on valtavasti iloa. Vaikka se perushoito on monesti vähän tylsääkin, siivousta ja ruokintaa niin silti se ainakin minulle antaa ihan valtavasti. Nautin suunnattomasti kun saan karsinan siivottua, eläimille ruuat eteen ja saan vaan katsella kun ne rouskuttavat ruokaa. Eri eläinlajeihin tutustuminen ja niiden hoitaminen on kaikenkaikkiaan ollut mieletön mahdollisuus ja ennenkaikkea elämäntapa. Eikai tätä kauhean järkeväksi voi kukaan sanoa?!

 Hääkuvatuksia koirien kanssa 2008. Kuvassa Ronja ja Paavo. 

Yksikään koirakuva ei kyllä onnistunut. :)